Historia opettaa

Tänä kesänä tulee kuluneeksi 70 vuotta toisen maailmansodan ratkaisutaisteluista niin Manner-Euroopassa kuin Suomenkin rintamilla. Normandian maihinnousu käynnistyi 6.6.1944 ja muutaman päivän kuluttua, 9.6., alkoi puna-armeijan suurhyökkäys Karjalan Kannaksella. Sitkeiden torjuntataistelujen ansiosta suomalaiset joukot onnistuivat pysäyttämään puna-armeijan Tali-Ihantalassa, Vuosalmessa ja Viipurinlahdella. Jatkosodan viimeinen suuhyökkäys alkoi Ilomatsissa heinäkuun lopulla, mutta myös siellä suomalaiset joukot pysäyttivät vihollisen elokuun puoleenväliin mennessä.

Torjuntavoittoihin vaikutti varmasti saksalaisilta saatu ase- ja muu apu. Neuvostoarmeijan kiire kohti Euroopan ydintä, kilpajuoksu Berliiniin, sekin helpotti painetta meidän rintamilla. Ehdottomasti tärkein tekijä kesän 1944 onnistumisissa oli kuitenkin meidän kenttäarmeijamme sinnikäs ja periksiantamaton taistelu.

RUL:n 1990 – luvun lopulla teettämässä veteraanitutkimuksessa sodan käyneiltä kysyttiin, mitkä olivat tärkeimmät taistelukäyttäytymiseen liittyvät tekijät. Siis miksi sotilaat jaksoivat taistella epäinhimillisissä oloissa, eikä rintama murtunut. Yli 1600 veteraanin vastausten perusteella tärkeimmät tekijät kestämiselle olivat isänmaanrakkaus ja maanpuolustustahto, velvollisuus lähintä aseveljeä kohtaa, taistelukokemus sekä mahdollisen miehityksen seuraukset.

Euroopan kartta on mullistunut muutaman viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Viime kuukaudet ovat valitettavasti osoittaneet, että toive Euroopasta, jossa mikään maan ei missään vaiheessa käytä sotilaallista voimaa tai uhkaile sillä naapureitaan, on vain haaveilua.

Kevään tapahtumat ovat virittäneet keskustelua Suomen puolustuksesta ja mahdollisesta liittoutumisesta. Vaikka historia ei sinänsä toista itseään, on noista seitsemän vuosikymmenen takaisista tapahtumista meillä jotain opittavaa vielä nyt 2010 – luvullakin. Ensiksikin jos emme viime sotien aikana kaikkein vaikeimpina aikoina pärjänneet yksin, lienee turha kuvitella, että se olisi mahdollista nytkään. Puolustusyhteistyön tiivistäminen on siis paitsi perusteltua, myös välttämätöntä. Toisaalta on turha tuudittautua, että jostakin löytyisi sellainen yhteistyökumppani, jolla olisi halu tai mahdollisuus lähettää Suomen puolustamiseen ainakaan merkittäviä määriä maajoukkoja. Päävastuu tämän maan puolustamisesta on nyt ja tulevaisuudessakin meillä suomalaisilla itsellämme.

Viime sotiemme veteraanien esimerkki sekä kannustaa että velvoittaa meitä tämän päivän maanpuolustajia. Tänään meille riittää, että pidämme huolta omasta osaamisestamme ja kenttäkelpoisuudestamme sekä varmistamme, että nuorempi sukupolvi ymmärtää, miksi tätä maata kannatta puolustaa ja mitä se käytännössä tarkoittaa.