Nijmegen
Nijmegenin marssi, Vierdaagse 2013
Vierdaagse Hollannissa on maailman suurin marssitapahtuma, myös Guinnesin ennätysten kirjan mukaan. Marssi oli alussa vain sotilasmarssi, mutta nykyisin suurin osa marssijoista on siviilejä. Tänä vuonna kävelijöitä oli otettu mukaan 46 000, joista reilut 5000 oli sotilaita. Ensimmäinen marssi marssittiin sotilaskunnon osoituksena vuonna 1909. Silti vasta kolmen vuoden kuluttua lähestyy 100 vuoden juhlamarssi, sillä sodat ovat katkaisseet marssiperinteen jokuseksi vuodeksi. Suomalaisia sotilaita on ollut marssilla vuodesta 1991 alkaen. Myös toistakymmentä maakuntamme reserviläistä on kokenut tämän vaativan marssin tunnelman. Suomalaisittain Vierdaagsea kutsutaan Nijmegenin marssiksi, sillä Nijmegenin kaupunki vakiintui marssipaikkakunnaksi 1925. Ikähaitari on myös melko suuri, sillä nuorimmat kävelijät ovat 12 –vuotiaita ja tänä vuonna oli marssilla mukana kolme yli 90 vuotiasta. Yksi heistä oli suomalainen sotiemme veteraani, teräsvaari Yrjö Saraste.
Marssi alkaa joka vuosi heinäkuun kolmantena tiistaina, jatkuu neljä päivää ja päättyy perjantaina suureen loppuparaatiin, Via Gladiolaan. Marssipäivien ajaksi kaupunkiin tulvii satojatuhansia turisteja ja tapahtuma ihmismassoineen, ilmapiireineen ja kaikkine oheistapahtumineen on sanoinkuvaamaton kokemus. Varsinkin viimeiset 10 kilometriä on uskomatonta juhlahumua ja yleisön kannustusta.
Vilkasta leirielämää
Camp Heumensoord on ollut sotilasjoukkueiden tukikohtana vuodesta 1962. Tämä kuuluisa sotilasleiri on sotilaspoliisien vartioima ja nato-langalla eristetty alue metsikköisellä ulkoilualueella noin neljän kilometrin päässä Nijmegenin keskustasta. Joka vuosi leiri rakennetaan valtavista majoitus- ja huoltoteltoista pelkästään marssiviikkoa varten. On ollut upea kokemus asua tässä sotilaita kuhisevassa leirissä.
Rauhaa ja yksinäisyyttä on turha etsiä, sillä leirin reilut 6 000 sotilasta tulevat yli 30 maasta, joten kielten kirjo on melkoinen. Jonotus ruokalaan, pesulle tai WC:hen sujuu kuitenkin täysin kitkatta, sillä kohteliaat tavat suorastaan paistavat näistä marssijakolleegoista. Tässä piileekin osa viehätystä, sillä keskusteluyhteyteen eri maiden sotilaiden kanssa on hyvin helppo päästä eri tilanteissa. Camp Heumensoordin tulevaisuus on ollut viime vuosina uhattuna. Hyvä uutinen julkaistiin kuitenkin juuri ennen tämän vuoden marssia, sillä oli tehty päätös, että leirin tulevaisuus on turvattu ainakin vuoteen 2017.
Neljä kaupunkia
Sotilaat marssivat omassa sotilassarjassaan, vaikkakin pääosa marssireiteistä kulkee yhdessä siviilien kanssa. Marssireitti suuntautuu päivittäin neliapilan tapaan Nijmegenin ympäristöön. Marssin päivät on nimetty suurimman kaupungin mukaan, jonka läpi reitti kulkee. Ensimmäinen päivä on Elstin, toinen Wijchenin, kolmas Groesbeekin ja neljäs Cuijkin. Marssireitit ovat muuten tasamaalla, mutta kolmas päivä tarjoaa kolmen tunnin verran kukkuloita. Herätys on aamuisin klo 3.00 ja marssipäivän pituus on noin 40 kilometriä. Alkumatkasta ei marssijoilla yleensä ole ongelmia. Kansaa on kannustamassa jo heti aamutunneista lähtien. Kaupungeissa soittokunnat ryhdistävät tahtia, pihoilla ihmiset soittavat iloista musiikkia, perheet istuvat kahvilla ja nuoriso oluella teiden sekä katujen varsilla. Iloisesti lapset tarjoavat karkkia tai muuta pikku purtavaa samalla kun seisovat käsi ojossa ja pyytävät matkamuistoja. Sotilasosastoissa liput sekä viirit liehuvat osoittamassa joukko-osasto- ja kansalaisuusylpeyttä. Päivän viimeiset tunnit ovat aina haastavimmat. Kävely turvonneilla jaloilla on yhtä tuskaa ja kaikki elastisuus on liikkeistä kadonnut. Mutta tuska on yhteinen kaikille sotilaille hihassa olevasta lipusta riippumatta.
Jos kysyt tuskaisesti jalkojaan liikkaavalta hänen kuntoaan, niin hymy vain välähtää ja vastauksena tulee yleensä aina, että ”my legs are ok.” Asenteesta kannattaa ottaa oppia.
Valmistautuminen tärkeää
Tämän vuoden marssilla uutta oli se, että levähdysalueita oli enää kaksi per päivä. Se toi selvästi enemmän haastavuutta marssiin. Pitemmät marssiosuudet ilman taukoa yhdistettynä hyvin lämpimiin päiviin aiheutti usealle joukkueemme jäsenelle melkoisia jalkavaivoja. Mietitytti tietenkin, että mikä oli mennyt hiukan pieleen, sillä huolellinen valmistautuminen marssille on välttämätöntä. Siihen kuuluu sopivien tai paremminkin riittävän suurien marssikenkien hankkiminen ja sisäänkävely sekä riittävä harjoittelu.
Ensikertalaisen on marssittava vähintään 500 kilometriä sekä parilla pitkällä 30-40 km marssilla selvitettävä, miten jalat reagoivat rasitukseen, kuinka paljon ne turpoavat ja miten ne hiertyvät. Ongelmia voi ennaltaehkäistä rasvaamalla, talkilla, kenkien kireyttä säätämällä, sukkien valinnalla, jalkoihin tulleiden rakkojen tyhjentämisellä jo heti pienenä sekä hanurin voitelulla. Kaikkia näitä on kuitenkin harjoiteltava etukäteen ja opittava olemaan omatoiminen, sillä muuten on vaikeuksia tiedossa.
Suomesta oli alun perin lähdössä vain yksi joukkue Nijmegeniin, mutta pari viikkoa ennen marssia tuli Pääesikunnasta tiedustelutieto, että lääkintärukkilaiset olivat koonneet joukkueen. Niinpä tapasimmekin tämän toisen suomalaisen marssijoukkueen Camp Heumensoordissa. Meidät majoitettiin samaan majoitukseen ja pidimme tietenkin toisillemme seuraan niin marssilla kuin majoituksissa näille reippaille nuorille.
Viidesti marssittu
Minä olen kävellyt nyt Nijmegenin marssin viisi kertaa. Joka kerran sekä harjoitellessa että itse marssilla jalassani ovat olleet Haixin AirPower Pro kevytmaiharit. Yhden ainoan pienen rakon olen näissä kengissä jalkaani saanut. Sekin rakko tuli sillon, kun kolmisen tuntia vedin yhtä marssijaa perässäni ja näin ollen askeleeni ei ollut ihan normaali. Luotan näihin kenkiin, sillä tiedän niiden toimivan kuin junan vessan.
Haix on kehittänyt uuden suomalaiseen jalkaan sopivan leveälestisen kevyen varsikengän Haix Airpower Pro R:n, joka on varmasti kokeilemisen arvoinen. Suosittelenkin kaikkeen reserviläistoimintaan Haixin kevytmaihareita, sillä niitä käyttäessä ei toiminta ole ainakaan kengistä kiinni. Juhlamarssi eli 100-vuotismarssi häämöttää jokusen vuoden päässä, mutta jaksaako sinne asti odottaa vai suuntaanko Haixini Hollantiin jo ennen sitä. No, se jää nähtäväksi. Tosin onhan niitä mielenkiintoisia marsseja muuallakin.
Harri Norismaa,
Teamleader
Finnish Peacekeepers Association
Nijmegenin marssi, Vierdaagse 2012
Ei marssia ilman neljättä
Maailman suurin marssitapahtuma Vierdaagse Hollannissa houkuttaa ja koukuttaa. Kolme kertaa minulla oli ollut kunnia marssia tuo suurimmista suurin marssitapahtuma upeiden marssitovereiden rinnalla. Kun talvella Rauhanturvaajaliiton marssiprojektin vetäjä Pekka Kuosa houkutteli minua mukaan, hetken emmin. Mutta jos tarjotaan mahdollisuus päästä Suomen lippu hihassa sotilaspuvussa marssimaan ulkomaille, niin ei siitä voi kieltäytyä. Onneksi lähdin raskaaseen koitokseen mukaan, sillä matka oli jälleen kerran mahtava ja nyt olen montaa muistoa rikkaampi.
Reserviläiskuntoa ei saa päästä rapistumaan. Ihmismieli on sen verran heikko, että rasittavat lenkit ja muu hikiliikunta korvaantuu hyvin helposti jollakin kevyemmällä ja mukavammalla. Mutta jos taivaanrannassa siintää tavoitteena tapahtuma, jossa tiedät tarvitsevasi rautaista henkistä ja fyysistä kuntoa, pakottaa se rääkkäämään itseään usein ja pitkään. Tieto siitä, että Nijmegenin marssilla keskenkuntoiselle tulee aivan varmasti noutaja, motivoi liikkumaan.
Vuonna 2012 Nijmegenin marssille osallistui Suomesta vain yksi joukkue. Rauhanturvaajaliiton joukkueen siipien suojiin koottiin marssijoita maanpuolustuskentän kaikilta toimialoilta. Mukana oli reserviupseereita, reserviläisiä, sinibaretteja, evp henkilöitä ja jopa kolme innokasta kadettia. Mukaan oli lupautunut myös Puolustusvoimien palkattua henkilöstöä, mutta harjoituskaudella syntyneet vammat estivät osallistumisen varsinaiselle marssille.
Kolmen marssikerran kokemuksella Hollannissa huomasin, että Nijmegenin marssi noudattaa vuosittain samaa hyväksi havaittua kaavaa. Tutuksi tulleet aikaiset aamuherätykset toistuivat tutun Wake up call:n rytmittämänä. Camp Heumensoordin kansainvälinen ja eri maiden sotilaiden välinen hyvin veljellinen tunnelma oli ennallaan. Line up – rivistön huolestunut jännitys siitä, kuinka selviän marssipäivästä, oli edelleen yhteistä. Messissä tunnelma oli tänä vuonnakin riehakas. Ja vielä päivä päivältä lisääntyvät jalkakivut hiertymineen, rakkoineen ja yleiskipuineen yhdisti meitä sotilaspukuun katsomatta. Mutta jos matkan varrella marssiessa, oli hihalippu mikä tahansa, kysyi viereisen joukkueen marssijan vointia, niin vastauksena tuli, että kaikki on ok. Ja lopuksi välähti hymy ja kuului toivotus – succes.
Marssipäivät etenivät milloin auringon ja milloin sateen säestämänä Elstin päivästä, Wijchenin päivään, siitä Groesbeekin päivän kautta Cuijkin päivään ja marssin päättävään Via Gladiolaan. Tunteiden kirjo on moninainen, minkä jokainen marssija kokee kävellessään mitali rinnassa viimeistä viittä kilometriä keskellä hurlumheimaista markkinatunnelmaa. Koko tuota yli 40000 marssijan joukkoa yhdistää yhteinen ilon tunne suoritetusta urakasta. Osalle kerta oli ensimmäinen, osalla takana jo useita kymmeniä kertoja. Minulle tämän kesän marssi oli neljäs.
Marssiminen koukuttaa, varsinkin Nijmegenin marssi. Sen verran syvällä marssikoukku on poskessani, että jos mukaan vielä kysellään ja kelpuutetaan, ovat marssikenkäni valmiina.
Harri Norismaa
Teamleader
Peacekeepers’ Association Finland
Nijmegenin marssi, Vierdaagse 2011
Neljän päivän marssi, De Vierdaagse, maailman kovin marssitapahtuma, kerää joka vuosi kymmeniä tuhansia kävelijöitä eri puolilta maailmaa Nijmegeniin Hollantiin. Nijmegenin marssia on lähes mahdoton kuvailla sitä kokemattomalle kuuntelijalle, niin lumoava ja vaikuttava se on.
Nijmegenin lumo on marssitapahtuman ainutlaatuisessa hengessä. Jo varhain aamuhämärässä ovat paikalliset asukkaat kantaneet katujen varsille ulos tuolinsa ja nauttivat toppatakeissaan aamukahvia kannustavat marssijoita. Päivän edetessä kadunvarret täyttyvät kannustavista ihmisistä, poppikoneet pauhaavat, soittokunnat soittavat, pikkulapset tarjoilevat virkistävää naposteltavaa ja kaupunkien pormestarit ottavat kävelijöitä vastaan. Tuon tuosta kaikuu marssijoille ”Succes!”. Ihmispaljous ja festivaalihumu auttavat jaksamaan.
95. Vierdaagse marssittiin 19.-22. heinäkuuta. Suomi lähetti marssille tänä vuonna vain yhden joukkueen. Tämä joukkue oli koottu eri puolilta Suomea. Pohjois-Karjala oli erittäin hyvin edustettuna, sillä täältä lähti kuusi marssijaa. Harri Norismaa ja Pertti Saarelainen JoeRU:sta, Juha Rytkönen KonRU:sta, Pohjois-Karjalan Prikaatista Petteri Harjuvaara ja Kalle Tuominen sekä mukana oli myös porilaistunut Viekin Reserviläisten Pekka Eskelinen. Huoltajaksi Suomen joukkueelle oli valittu mukaan Liisa Itäniva ja Annukka Harjuvaara Pohjois-Karjalasta.
Legendaarinen Camp Heumensoord
Pohjois-Karjalan osasto matkusti lauantaina yötä myöten Helsinkiin. Suomen joukkue kokoontui sunnuntaiaamuna Helsinki-Vantaalla ensimmäiseen yhteiseen joukkuepalaveriin ja varusteiden jaolle. Sunnuntain aikana lennettiin Hollantiin, matkustettiin junalla Nijmegeniin ja iltapäivällä saavuimme lopulta legendaariseen Camp Heumensoordin. Tähän joka vuosi marssitapahtumaa varten rakennettavaan sotilasleiriin majoittui yli 6000 sotilasta eri puolilta maapalloa.
Sunnuntai-iltana järjestettiin paikallisella jalkapallostadionilla tapahtuman spektaakkelimainen avajaistapahtuma. Harri, Juha, Kalle ja Petteri valittiin mukaan Suomen joukkueen osastoon stadionille. Olikin sykähdyttävää kuunnella ja katsella maailmanluokan esiintyjiä stadionin kentällä seisten riti rinnan muiden maiden sotilaiden kanssa. Loppuhuipentuma oli kun esitykseen kuului sinfoniaorkesterin esittämä Finlandia.
Marssipäivistä jäljet vain jää
Herätys Camp Heumensooordissa kajahti varhaisimman lähtöajan mukaan aamuyöllä soitettu Wake-Up call, joka kutsui marssijat päivän reitille. Marssipäivät täyttyivät marssimisesta, huollosta ja valmistautumisesta seuraavan päivän marssille. Päivien edetessä hiertymät, kolotukset ja kasvojen uurteet lisääntyivät. Tavoitteena kiilsikin silmissä selvitä marssin päätteeksi messiin pieneen performanssiin.
Marssi kuljetti meidät neliapilan muodossa Nijmegenin ympäristössä. Marssin päivät on nimetty suurimman kaupungin mukaan, jonka läpi marssireitti kulkee. Ensimmäinen päivä on Elstin, toinen Wijchenin, kolmas Groesbeekin ja neljäs Cuijkin. Marssireitit ovat muuten tasamaalla, mutta kolmas päivä tarjosi kolmen ja puolen tunnin verran kukkuloita. Marssin viimeinen osuus on nimeltään Via Gladiola, millä katselijat jakavat marssijoille gladioluksia eli miekkaliljoja, jotka tunnettiin antiikin Rooman aikana voiton ja voiman tunnuksena. Ja kun takana oli yli 160 marssittua kilometriä, niin jokainen marssija oli onnittelunsa ansainnut.
Marssireitit
Tässä tämän vuoden marssireitit. Ne pysyvät lähes samanlaisina vuodesta toiseen.
Nijmegenin marssi, Vierdaagse 2009
Ensimmäinen Vierdaagse marssittiin marssitaidon ja –kunnon osoituksena 1. syyskuuta 1909. Matkaan lähti 296 sotilasta ja 10 siviiliä. Marssijat marssivat neljän päivän aikana 140 km päivämatkan ollessa 35 km päivässä. Tänä vuonna on kulunut 100 vuotta siitä, kun ensimmäinen neljän päivän marssi marssittiin. Tapahtumaa ei kuitenkaan juhlistettu, sillä Euroopan koettelemuksen vuosina marssia ei marssittu, joten nyt marssittiin 93. kerran. Järjestäjät tähtäävätkin jo vuoteen 2016, jolloin marssitaan todellinen juhlakoitos eli sadannen kerran Vierdaagsea.
Neljän päivän marssi on säilyttänyt suosionsa suuresta raskaudestaan huolimatta. Nykypäivän Vierdaagse on paisunut megeluokan tapahtumaksi, missä kävelijöitä on yhteensä 45 000 ja katselijoita puolitoista miljoonaa. Nykypäivän liikkuvat ihmiset haluavat laajentaa urheilukokemuksiaan esim. marathoniin, koskenlaskuun, laskuvarjo- tai benjihyppyyn jne. Neljän päivän marssi, maailman suurin kävelytapahtuma on saavuttanut suunnattoman suosion ja arvostuksen liikkuvan väen keskuudessa ympäri maailmaa.
Yli 20 maan armeijat lähettävät edustajansa tähän ylvääseen tapahtumaan, jossa eri maiden sotilassarjan marssijat asuvat sulassa sovussa kokemuksia jakaen legendaarisessa sotilasleirissä Camp Heumensoordissa. Selvittämällä marssin he samalla osoittavat sotilaalle vaadittavaa rautaista kuntoa ja peräänantamattomuutta niin itselleen kuin muiden maiden joukkueille.
Ensimmäistä kertaa meille Pohjois-Karjalaan annettiin harvinaislaatuinen tilaisuus ja kunnia vuonna 2009, kun Risto Tarkiainen ResUL:sta ilmoitti syksyllä 2008 joukkueemme osallistuvan seuraavalle Nijmegenin marssille. Harri Norismaa ja Juha Rytkönen aloittivat pikimmiten Reserviläisurheiluliiton North Karelia joukkueen kokoamisen. Juhlapuheissa puhutaan yhteistyön ja verkottumisen tärkeydestä, joten päätimme viedä nuo arvot käytäntöön kootessamme joukkuetta.
Joukkue oli Pohjois-Karjalan maanpuolustuskentän yhteistyötä parhaimmillaan, sillä joukkue koottiin tämän tärkeän työn eri tekijäalueilta, sillä edustajia joukkueeseen saatiin Pohjois-Karjalan reserviupseereista ja reserviläisistä sekä Puolustusvoimien henkilökunnasta että työntekijöistä. Joukkue hitsattiin harjoittelun aikana yhteen marssimaan saman lipun, Suomen lipun alle.
Marssikunto tulee marssimalla!
Hollantiin lähdön kynnyksellä tavaroita pakatessa mietiskeltiin, että oliko kaikki voitava tehty marssin onnistumiseksi. Oliko harjoittelu ollut riittävää? Olivatko varusteet kunnossa? Kevään ja alkukesän pitkät lenkit olivat antaneet uskoa kuitenkin siihen, että voimme hyvillä mielin lähteä kokeilemaan rajojamme maailman suurimpaan marssitapahtumaan. Sunnuntaiaamun aikaiset herätykset ja taivallus pitkin Joensuun hyvin hoidettuja jalkakäytäviä olivat kasvattaneet yhteishenkeä ja osoittaneet joukkueen kuntotason. Yhteisten harjoitusten lisäksi jokainen marssija oli luonnollisesti harjoitellut myös omatoimisesti. Harjoittelun aikana olivat rakot varpaissa ja jalkapohjissa tulleet osaksi jokapäiväistä elämäämme. Mustuneet varpaankynnet ja repuista tulleet hankaumat selässä ja hartioissa osoittavat, että kivun kanssa pystyy elämään.
Jo kerran marssin marssineet tiesivät, että päivittäisen maaliin tulemisen riemu ja helpotus saivat aikaan hyvänolon tunteen, joka oli parasta lääkettä riutuneille kehoille. Riemu oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä seuraavana aamuna marssi jatkui kaikkine edellisenä päivänä saatuine vaivoineen ja kipuineen. Mieleen tuli vanhan armeijan kouluttajamme sanat: ”Kipu on vain tunne, kun heikkous poistuu ruumiista.” Kaiken kaikkiaan joukkueemme suuntasi lauantaina hyvillä mielin kohti Hollantia. Suomen liput ja joukko-osastojemme, Pohjois-Karjalan Prikaatin, tunnukset osoittavat mistä tulemme.
Matkaan
Team MPK North Karelian Via Gladiola alkoi, kun joukkueen tiedottaja Juha Rytkönen kuittasi Pohjois-Karjalan Prikaatin komentajan eversti Ville Hyvärisen ja aluetoimiston päällikön everstiluutnantti Jouni Mattilan suurella avustuksella pikkubussin Kontiorannan varuskunnasta lauantaina illansuussa. Kontiolahdelta mukaan nousivat Liisa, Inka ja Niina. Kellon käydessä yön alkutunteja nousivat Joensuusta Jaakko ja Harri marssijännitystä väreilevään kyytiin. Petri ja Pertti poimittiin autoon Liperistä ja matka kesäyössä kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa alkoi. Klo 5.30 lentokentällä joukkuetta odottelivat jo etukäteen etelään suunnistaneet Annukka, Petteri ja Marco. Joukkueesta puuttui enää Otso, joka saapui Hollantiin maanantaina.
Nijmegen, Hollanti
Finnair lennätti Suomen Matkatoimiston Ann-Christine Kivelän järjestämillä lipuilla joukkueemme vakaalla ammattitaidolla Schipholin lentokentälle Amsterdamiin, josta pika pikaa siirryimme junalla Utrechtin ja Arnhem kautta Nijmegeniin. Matka Hollannin poikki sujui jouhevasti, sillä osa joukkueesta oli sen jo taivaltanut kaksi vuotta aikaisemmin. Nijmegeniin päästyämme torjuimme nälkää hampurilaisravintolan herkuilla ennen siirtymistä suureen sotilasleiriin Camp Heumensoordiin, jossa meille osoitettiin oma tupa majoittumiseen viikon ajaksi.
Illalla kävimme joukkueemme jäsenten kanssa tutustumassa kaupunkiin, jossa festivaalit olivat jo täydessä vauhdissa. Tutustumisretkeltä palattuamme sovimme yhteistyöstä muiden suomalaisjoukkueiden kanssa. Tyytyväisenä päivän antiin kömmimme voipuneina makuupusseihimme uneksimaan tulevasta koitoksesta pienten perhosten pyöriessä vatsanpohjalla.
Camp Heumensoordissa lähtöä odotellessa
Sikeästi nukutun yön jälkeen maanantaiaamu alkoi kaatosateessa rauhallisesti. Söimme tuhdin aamiaisen hyvin kansainvälisessä seurassa. Leirialueelle oli järjestetty suihkutilat, jotka olivat luksusta kenttäolosuhteissa, sillä lämmintä vettäkin oli riittävästi.
Kun tankkaus ja puhdetyöt oli suoritettu, etenimme Nijmegenin kaupunkiin shoppailemaan. Viime hetken hankintoihin kuului muun muassa energiapatukoita ja urheilujuomaa, suklaata sekä heräteostoksia unohtamatta. Shoppailun päätarkoituksena oli löytää lasten uima-allas, jossa oli tarkoitus liottaa kipeitä jalkojamme tulevina marssipäivinä. Marco löysikin ihanan punavalkopilkullisen paljun.
Kaupungin vilinässä me sotilaat erotumme eduksemme ja tervehdimme toisiamme kuin vanhat tutut. Eri maiden sotilasasuja oli mukava nähdä ja samalla arvailla kansallisuuksia ennen hihalippuun vilkaisemista.
Illan toimenpiteisiin kuului fyysinen ja henkinen valmistautuminen koitokseen, jonka lähestymisen tuntui jo vatsanpohjassa saakka. Varsinkin ensikertalaisten silmistä näkyi kunnioitus ja pelko tulevasta.
Tiistai 21.7.09 Ensimmäinen marssipäivä
Aamu oli vielä yönpimeä, kun heräsimme ensimmäiseen marssipäivään klo 02.50. Ilma oli täynnä aamuyön kosteutta – ja käsin kosketeltavaa jännitystä – kun unisina kiskoimme maastopuvut päälle, maiharit jalkaan ja kiirehdimme pikaiselle aamupalalle. Klo 4.15 järjestäydyimme omalle paikallemme Line Up:iin pitkään marssirivistöön odottelemaan lähtöä. Ilma tuntui paitahihasillaan viileältä, mutta taivas oli onneksi tähtikirkas, sateesta ei ollut tietoakaan. Puoli viiden aikaan marssirivistö alkoi nytkähdellä liikkeelle soittokunnan tahdissa. Joukkue kerrallaan ohitimme lähtöorganisaation korkea-arvoisine upseereineen. Matka oli alkanut.
Varsinaiselle lähtöpaikalle Nijmegenin kaupunkiin oli n. 5 km lämmittelypätkä vielä uinuvien lähiöiden läpi. Kaupungissa tunnelma muuttui täysin. Viimeisetkin unet karisivat silmistä, kun tuhansittain paikallisia ihmisiä oli saapunut saattelemaan meitä marssijoita pitkälle matkalleen. Katujen varret ja talojen parvekkeet täyttyivät vilkuttavista, iloisista ihmisistä, jotka taputtivat ja huusivat kannustushuutoja, joukkueen kansallisuuteen katsomatta. Musiikki pauhasi joka kadunkulmassa, stereoista tai monenkirjavien soittokuntien puhaltamana. Osa ihmisistä taisi olla vielä edellisen illan juhlahumussa. Tunnelma oli kaikkiaan mahtava. Varhaisen aamun ainoana takaiskuna oli huoltajan polkupyörän hajoaminen ensi kilometreille. Onneksi huoltajamme sai tukea Suomen joukkueiden johtajalta kapteeni Grusanderilta MPKK:sta ja huolto pääsi jatkumaan kalustorikosta huolimatta.
Marssireitti kulki läpi kaupungin ja jatkui sitten maaseutumaisemissa ja pikkukylien läpi. Sama riemukas karnevaalitunnelma imaisi meidät sisäänsä jokaiseen kylään saavuttaessa. Koko kylän väki näytti ahtautuneen pääkadun varrelle kannustamaan meitä. Aikuiset jakelivat marssijoille vesipulloja ja kurkkuviipaleita, ja sadat lapset tarjoilivat pienistä kulhoistaan karkkia ja snackseja. Nekin lapset, joille ei kulhoa ollut riittänyt, olivat tunkeutuneet väkijoukon keulille ja halusivat läpsäyttää meidän käsiämme – ”high five” – kannustuksen merkiksi. Ystävällisyys, vieraanvaraisuus ja varaukseton kannustus tuntuivat alkuun jopa hämmentäviltä. Vierdaagse on todella merkittävä tapahtuma koko maakunnalle.
Marssitapahtuman henki on muullakin tavalla ainutlaatuinen. Harva tapahtuma kokoaa yhteen näin ison joukon eri maiden sotilaita, ponnistelemaan yhdessä saman päämäärän saavuttamiseksi, sekä tutustuakseen toisiinsa ja toistensa kulttuureihin. Myös sotilaiden ja siviilien vuorovaikutus on ainutlaatuinen. Tällainen on mitä parhainta monikansallista rauhantyötä, kun eri maiden sotilaat viihdyttävät yleisöä ja esittelevät kykyjään marssilaulussa ja sosiaalisuudessa. Kykyjä, joita sotakirjeenvaihtajien uutispätkistä kriisialueilta ei useinkaan suurelle yleisölle välity.
Marssilla huoltopisteet olivat n. 10 km välein. Alkuvaikeuksista huolimatta huoltajamme oli meitä pisteillä odottamassa. Väsyneenä, janoisena ja nälkäisenä tuntui ruhtinaalliselta, kun tarvitsi taukopaikalle tullessaan vain heittää reppu selästä, potkaista maiharit jalasta, istahtaa kuivalle pressulle ja tarttua lämpimään soppakuppiin. Toimiva huolto on sotajoukolle elintärkeä – vähemmän sotaisalla marssillakin.
Kilometri kerrallaan päivän urakka eteni. Kaupungin talojen piirtyessä horisonttiin uudelleen iltapäivällä pieni pelko selviämisestä alkoi vaihtua uskoksi onnistumisesta. Kaupungissa vastaanotto oli taas täyttä iloista karnevaalihumua, joka sai hetkeksi jopa unohtamaan raskaan askeleen ja kivistävät kantapäät. Yksittäisten siviilimarssijoiden tuska helpotti jo keskustassa, mutta meillä maaliviivan jälkeen oli vielä jäljellä viimeinen 5 km siirtymä takaisin leirialueelle. Ehdottomasti päivän raskaimmat 5 km. Joukkue selvisi ensimmäisestä päivästä kaiken kaikkiaan hyvin.
Leiriin saavuimme muutaman minuutin yli kolme iltapäivällä. Perinteinen joukkueiden vastaanotto tapahtui messiteltassa. Kylmän olut- tai tuoremehumukillisen ääressä oli hauska seurata eri joukkueiden maaliintuloseremonioita. Ja toisaalta lohduttavaa oli bongata muistakin joukkueista yhtä väsyneitä marssijoita.
Keskiviikko 22.7.09 Toinen marssipäivä
Lähes selkäpiitä karmiva ”Good morning, this is your wake up call!” aamuherätys kaikui jälleen kello 03.00. Etukäteen tätä toista aamua odotimme kauhunsekaisin tuntein, vaikka aiemmin mukana olleitten mielestä ensimmäinen päivä oli aina pahin.
Kangistunein jaloin lähdimme marssimaan kosteaan aamuun. Jalat toimivat yllättävän hyvin edellispäivän rasituksesta ja pelosta huolimatta. Pieni sadekuuro viilensi aamun tunnelmaa. Ensimmäisen tauon jälkeen sade kuitenkin loppui ja aurinko alkoi paistaa. Lämpötila kohosi 24 asteeseen ja ilmankosteus oli 70%. Tukalan nihkeä oli marssia. Ennen toista taukoa alkoi jalkapohjia kuumottaa ja lihaksissa tuntui kipua. Tämä marssiosuus oli hankalin koko joukkueelle.
Riemastuttava meno kaupungissa ja pikkukylissä jatkui tänäänkin. Kannustushuudot, musiikki ja ystävälliset katseet auttoivat unohtamaan kivun hetkellisesti. Suomenlippu tunnistettiin paremmin kuin ensimmäisenä päivänä. ”Hyvä Suomi!” –huutoja kuului sieltä täältä. Tuntui hyvältä edustaa pientä pohjolaa monien kansallisuuksien seassa.
Marssin edetessä jalkojen kivut lisääntyivät ja edellisen päivän rasitus näkyi marssijoiden kasvoilla. Toiselta taukopaikalta lähdettäessä todettiin, että nyt ollaan jo kotimatkalla, sillä matkaa oli taivallettu yli 20 km. Tämä lisäsi marssijoiden motivaatiota. Askel askeleelta oltiin lähempänä leiriä.
Toinen päivä oli jo monelle tähän tapahtumaan osallistuvalle marssijalle liikaa. Moni oli jo marssin aikana heikossa kunnossa. Taukopaikoillakin oli näkynyt lääkintähenkilöstön kiireisyys. Loppujenlopuksi päädyimme takaisin Nijmegeniin, missä meno oli yltynyt sanoin kuvaamattomaksi. Kymmeniä tuhansia ihmisiä oli katujen varsilla tervehtimässä ja kannustamassa marssijoita.
Jälleen saimme taivaltaa vielä maalista ”Kuoleman suoraksi” –kutsutun kadun läpi leiriin, missä jättiläismäinen kypärä ja maihinnousukengät toivottivat meidät tervetulleeksi. Viimeiset kilometrit painoimme suomalaisella sisulla. Messiin saavuttuamme teimme tutut rituaalit: marssimme tahtimarssia sisään ja osaston pysähdyttyä huusimme tutun huudon ”Suomi, sauna, puukko, perkele!”. Monen muun maan joukkue toisti huudon yhdessä meidän kanssa, mikä tuntui todella hienolta. Nämä sanat jäivät kaikumaan suuren pressuhallin seinille, meidän poistuttua huoltamaan itseämme.
Torstai 23.7.09 Kolmas päivä, pääosassa Esteri
Joukkueemme starttasi kymmenen hengen voimin reippaana kolmannen päivän koitokselle. Inka joutui jättämään toisen päivän jälkeen leikin kesken lääkärin määräyksestä korkean kuumeen ja jalkojen pahan tulehduksen takia.
Britit olivat syystä tai toisesta tänä aamuna myöhässä. Lähtövuoromme oli vasta heidän jälkeensä eli jouduimme lähtemään myös myöhässä. Joukkue marssi vauhdikkaasti (jopa 7 kilometrin tuntivauhdilla) ensimmäiselle taukopaikalle. Vauhtia oli pakko pitää yllä brittien lähdöstä myöhästymisen takia, mikä viivästytti lähtöämme yli puolella tunnilla. Joka päivä oli maalissa oltava viimeistään 17.00, oli lähtö mihin aikaan tahansa, muuten joukkueen suoritus hylätään. Joukkueenjohtaja Harrille tilanne aiheutti huolenryppyjä otsalle, koska hän joutui kantamaan huolta marssinopeudesta sekä ajan riittämisestä ja tarvittaessa piiskaamaan joukkuetta vauhdikkaampaan marssiin. Välietappia ryyditti rankkasade, joka vaikutti selvästi kaikkien mielialaan. Kun varusteet alkoivat kastua, loppuivat laulu ja jutustelu. Marssi eteni hiljaisuudessa, kukin keskittyi omaan suoritukseensa kun jokainen askel vaati herpaantumatonta huomiota. Näin pitkäkestoisen rasituksen sietäminen ja siitä kunnialla selviytyminen on hyvin pienestä kiinni. Juha meinasi pyöräyttää nilkkansa orkesterin ohi kävellessään astuen asvaltin reunukselle, mutta onneksi Haixit pelastivat tilanteen. Väsyneenä oli kiinnitettävä huomiota liikkumiseen ja jokaiseen jalan nostoon. Onneksi toiselle taukopaikalle saavuttaessa aurinko hymyili jälleen ja fiilis koheni kohisten. Annukka teki jälleen erinomaisen arvokasta työtä kun taukopaikalle saavuttaessa olivat tankkaustarvikkeet valmiina. Sen ansiosta pystyimme pitämään tauon hyvin lyhyenä ja säästimme arvokasta aikaa.
Hollanti on tasainen maa!
Noin kolmen tunnin ajan kapusimme pitkää loivasti kumpuilevaa mäkiosuutta. Tämä pätkä söi marssijoita ja jalkoja oikein urakalla. Viimeiselle taukopaikalle tullessa (32km) aurinko taikoi karnevaalifiiliksen esille. Kolmas päivä toi esille yhden marssin suurimmista haasteista: jalkapohjien mieletön tuska. Tunne vastaa sitä kuin joku hakkaisi pesäpallomailalla jalkapohjia yhtä mittaa kymmenen tunnin ajan. Aina taukopaikoilta liikkeelle lähdettäessä kajahteli kansainvälisen tahdin luvun lomassa tuskalliset Aih! Uh! ja Ouh! –huudahdukset.
Veteraanitapaaminen
Tällä pätkällä törmäsimme samaan sotiemme veteraaniin Yrjö Sarasteeseen, jonka osa joukkueemme jäsenistä oli tavannut jo vuonna 2007. Tapasimme hänet samalla mäkiosuudella kuin ensimmäisellä kerralla. Hänelle nostamme hattua. On kunnioitettavaa, että yli 80 vuoden iän tuomista haasteista huolimatta hän vielä kykenee näin rankkaan suoritukseen.
Loppu tultiin hitaasti varmistellen ja voimia viimeiselle päivälle säästellen. Kehon kipeä kosto rankasta suorituksesta ja hiertävistä kosteista varusteista tuuditti joukkueemme uneen herätäksemme jälleen kahdelta yöllä jatkamaan.
Kaikkia hieman hirvitti viimeisen päivän loppurutistus ja sekä luvattu ukkosmyrsky ja kaatosade. Kolmas päivä kiteytyi Niinan sanoihin: ”Tuska jatkuu, elämästä en oo niin varma!”.
Perjantai 24.7.09 Neljäs marssipäivä. Vihdoinkin Via Gladiola
Aikaisempina aamuina olimme saaneet nukkua kello 03.00 asti, mutta viimeisenä aamuna wake up call kaikui jo kello 02.00. Takana oli 130 km marssia. Kankein jaloin joukkueen jäsenet suunnistivat unisin silmin ankkakävelyä ruokalaan aamupalalle. Tuhdin aamupalan jälkeen ajatuksiinsa vaipuneet marssijat palasivat tupaan huoltotoimenpiteisiin. Jalkojen valmistaminen viimeisen päivän marssiin oli ensisijainen toimenpide. Jokaisella oli omanlaiset toimenpiteensä. Liisa, Niina, Marco, Petri ja Petteri aloittivat toimenpiteensä laittamalla rakkolaastarit edellisenä päivänä syntyneisiin rakkoihin, jotka oli puhkottu edellisenä iltana. Niiden päälle kiinnitettiin huolellisesti teipit. Harri, Juha, Pertti, Jaakko ja Otso olivat säästyneet rakoilta. Kaikkien oli silti tehtävä rakkojen syntymistä ennaltaehkäisevät toimenpiteet levittämällä Skin Lupe-nimistä voidetta ja tupsuttelemalla lopuksi talkkia jalkateriin. Lisäksi haaroihin ja muihin hankautumisherkkiin kohtiin levitettiin sinkkipastaa tai ihoteippiä. Ja huoltajamme Annukka vetreytti kipeää selkäänsä
Joukkue siirtyi osastona Line up -paikalle kello 04.05 vain todetakseen, että britit olivat jälleen myöhässä, jonka takia meidänkin lähtömme myöhästyi 20 minuuttia. Saksalaisen sotilassoittokunnan soittaessa ”Ankkurit ylös” pääsimme lopulta matkaan tervehtien portilla kolmea kenraalia. Öinen rankkasade oli jälleen viilentänyt ilman. Auringon noustessa päätimmekin kajauttaa marssilauluksi Hämähämähäkin antamaan ryhtiä ja lämpöä marssijoille. Muiden joukkueiden marssijat yhtyivät lauluumme omalla kielellään. Sade, joka oli kiusannut meitä edellisenä päivänä tuli vaivaksemme tunnin ajaksi yhdeksän aikoihin.
Kärsimystä, tuskaa ja hermosärkyjä
Marssin edetessä kipu jalkapohjissa vain yltyi. Tuskaiset ilmeet meidän ja muiden marssijoiden kasvoilla yhdistivät eri maiden joukkueet yhteisestä päämäärästä, sillä tiesimme, että jokainen askel vei lähemmäksi maalia ja loppuparaatia. Marssitauot olivat odotettuja, mutta samalla pelättyjä. Kerta kerran jälkeen marssin uudelleen aloittaminen oli vaikeampaa ja tuskaisempaa. Tauko teki kuitenkin aina tehtävänsä. Huoltajamme Annukan rooli korostui viimeisenä marssipäivänä. Väsyneen joukon tullessa taukopaikalle oli varattu juomat ja ruoat valmiiksi. Näin saimme tauot pidettyä lyhyinä. Päättäväisesti ja hammasta purren joukkue jatkoi marssia ohittaen toisen maailmansodan taisteluiden muistomerkkejä.
Tuulimyllyn lapojen pyöriessä vinhaa vauhtia tiesimme ukkosmyrskyn saapuvan, joten kiirehdimme kohti maalia. Kymmenien tuhansien ihmisten kannustaessa reitin varrella marssijoita alkoi usko maaliin pääsemisestä hiipiä väsyneiden marssijoiden mieliin.
Via Gladiola
Viimeiset kahdeksan kilometriä olivat se palkinto, minkä takia oli kannattanut marssia neljä päivää. Musiikin soidessa ihmiset jakoivat marssijoille syötävää, juotavaa ja gladioluksia. Tanssitytöt tanssivat, lapset läpsivät ylävitosia, musiikki pauhasi ja tuntui kuin kaikki hollantilaiset olivat tulleet kannustamaan marssijoita. Iloon ja riemuun oli helppo yhtyä.
Lopulta kolmen kilometrin loppusuora häämötti edessämme. Marssimme sen tuskan ja samalla lähes epäuskon vallassa. Koko tämä ruumista rääkkäävä urakka olisi kohta ohi. Viimein koitti juhlava hetki, kun pääsimme marssin maalialueelle. Siellä marssin järjestäjät toivottivat marssijat tervetulleeksi maaliin. Jaakko johdatti joukkueen suomalaisille ja ranskalaisille varattuun telttaan, jossa Suomen joukkueiden johtaja kapteeni Grusander oli vastassa taputtaen ja onnitellen. Samaan aikaan Harri suunnisti marssitoimistoon palauttamaan viimeistä kerta kontrollikortin ja hakemaan mitaleita. Viivyttelemättä Harri suuntasi takaisin joukkueensa luokse telttaan, jonka lattialla kaikkensa antaneet mutta onnelliset marssijat lojuivat hymyillen jalkoja nostellen.
Juhlallisten puheiden saattelemana jokainen marssija sai ansaitsemansa mitalin rintaansa. Oli enää loppuparaatin vuoro, mikä oli aivan mahtava, unohtumaton ja ennennäkemätön kokemus. Viiden kilometrin verran saimme sankarin vastaanoton. Mieletön määrä kansaa oli hurraamassa, jakamassa kukkia ja lentosuukkoja sekä aaltoja ohikulkeville paraatilaisille. Nautimme estottomasti tilanteesta kaikkien viikon aikana kokemiemme kärsimysten jäädessä taka-alalle. Suomen lippu liehui ylväämmin kuin kertaakaan, kun joukkoomme liittyi marssimaan aikaisemmin kohtaamamme 86-vuotias sotiemme veteraani.
Paraatin loputtua suuntasimme Camp Heumensoordiin. Emme kuitenkaan löytäneet bussia, joten pysäytimme saksalaisten poliisien autokolonnan ja pyysimme heiltä neuvoa. Ystävälliset poliisit kyyditsivät meidät leiriin, jossa viimeinkin saimme riisua turvonneista ja kärsineistä jaloistamme marssikengät.
Moottorimarssi kotiin
Lauantaiaamuna saimme nukkua marssiväsymystä pois jopa klo 06.30 asti. Jalkojamme ei tarvinnut paketoida vaan pakkasimme kassimme, nousimme kello 8.00 linja-autoon yhdessä muiden suomalaisjoukkueiden kanssa ja suuntasimme Schipholin lentokentälle. Lentomme lähti kuitenkin vasta illansuussa, joten päätimme vierailla päivän Amsterdamissa. Sinivalkoisin siivin lensimme Helsinkiin. Enää oli edessä automatka kotiin, joka sujui tapahtumarikasta reissuamme muistellen.
Vierdaagse -mitali
Nijmegenin marssin tärkein palkinto on suurenmoinen, mutta raskas kokemus viettää viikko vieraanvaraisessa Hollannissa kansainvälisessä seurassa. Koitoksen selvittänyt joukkue palkitaan joukkuemitalilla.
Lisäporkkana on, että jokainen marssin selvittänyt palkitaan Hollannin valtion virallisella KNBLO-NL -kunniamerkillä. Sitä arvostaa ja kantaa kunnialla, sillä jokainen koitoksesta selvinnyt tietää, että sen merkin ansaitakseen on joutunut pistämään itsensä likoon tavalla mikä on sanoin mahdoton kuvata.
Urakasta selvitäkseen joukkue tarvitsee hyvin toimivan huoltajan tukea. Myös järjestäjäorganisaatio tunnustaa huoltajan merkittävän roolin joukkueelle palkitsemalla maaliin selvinneen joukkueen huoltajan huoltajalle osoitetulla mitalilla.
Epilogi
Team MPK North Karelia 2009 –joukkue haluaa kiittää kaikkia tukijoita, yhteistyökumppaneita ja niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet meitä ja olleet hengessä mukana kunniakkaalla Nijmegenin marssilla.
Team MPK North Karelia on ollut monessa mukana. Kirkkaimpina kruunuina Erna Raidin, maailmaan vaativin sotilastiedustelukilpailu ja nyt jo kaksi kertaa Vierdaagse, the March of the World, maailman suurin marssitapahtuma. Nälkä kasvaa syödessä. Joukkueemme koko on nyt 13 jäsentä, joten seuraavaa seikkailua suunnitellessa aika kuluu vauhdikkaasti liikkuen hyvässä seurassa.
Nijmegenin marssi, Vierdaagse 2007 – kunnian marssi.
Nijmegenin marssi on marssi minuuteen. Neljänä peräkkäisenä vuorokautena marssia yli 40 kilometriä ja yhdeksän tuntia päivässä mittaa fyysistä ja henkistä kestävyyttä. Olla osallisena Suomen lippu hihassa megaluokan tapahtumassa on puhdasta kunniaa joka hetki. Vierdaagsen You never walk alone -slogan piti paikkansa, sen takasivat kymmenet tuhannet marssijat ja sadattuhannet kannustajat marssireitin varrella. Camp Heumensoord -sotilasleirin ilmapiiri ja jokaisen marssipäivän uskomaton tunnelmaa reitin kierrellessä kauniista hollantilaisesta kylästä ja kaupungista toiseen tekevät Vierdaagsesta March of the Worldin.
Itä-Suomeen tarjoutui harvinainen kunnia vuonna 2007, kun meidät valittiin valioreserviläisistä koottuun Reserviläisurheiluliiton joukkueeseen edustamaan Suomea Nijmegenin marssille Hollantiin. Tämä joukkue oli Suomen reserviläisten yhteistyötä parhaimmillaan, sillä joukkue oli koottu eri puolilta Suomea; Pohjois-Karjalasta neljä ja Varsinais-Suomesta seitsemän marssijaa. Marssijat edustivat niin maa- kuin merivoimia sekä reserviupseereita että reserviläisiä. Harjoittelussa alueellinen yhteistyö korostui, mutta varsinainen marssi liitti historiallisella tavalla Suomen kahdelta rajalta kootut reserviläiset yhteen marssimaan Suomen lipun alla Hollannin kamaralle.
Suomi lähetti Nijmegen 2007 -marssille myös Kadettikoulun-, Maasotakoulun- ja Ilmasotakoulun joukkueen. Näiden ammattisotilasmarssijoiden kanssa teimme tiivistä yhteistyötä niin marssin, marssitaukojen kuin huoltoaikoina. Suuri kiitos heille kaikesta tuesta ja avusta, mitä saimme marssiviikon aikana.
Nijmegenin miehet
Reserviläisurheiluliiton Itä-Suomen marssiosasto Nijmegeniin koostui laajaa kokemusta ja osaamista omaavan Team MPK North Karelia -joukkueen jäsenistä. Marssille osallistuivat Pertti Saarelainen, Jaakko Leppänen ja Harri Norismaa JoeRU:sta sekä Juha Rytkönen KonRU:sta.
Olimme usea vuoden ajan unelmoineet mahdollisuudesta päästä maailman suurimpaan marssitapahtumaan Nijmegeniin. Ja kun tuli tilaisuus päästä Suomen edustajana Hollantiin, emme epäröineet, vaan olimme alusta asti koko sydämellä mukana projektissa. Marssille valmistautumisen aikana tulivat Joensuun kävelyreitit tutuiksi marssiessamme pitkin ja poikin kotikaupunkiamme painoreppu selässä. Marjalan ABC taukopaikkana tarjosi usean kerran levähdyspaikan väsyneille jaloillemme. Siellä kahvikupin äärellä suunnittelimme usein tulevaa koitosta.
Hollantiin
Reserviläisurheiluliiton joukkue kokoontui Helsinki-Vantaan lentoasemalla sunnuntaina 15.7. kuuden aikaan aamulla, jossa suoritimme lähtöselvittelyt, nousimme KLM:n koneeseen ja suuntasimme Alankomaihin. Amsterdamin kentälle laskeuduttuamme nousimme junaan ja matkustimme toiselle laidalle Hollantia Nijmegeniin. Sieltä oli järjestetty bussikyyditys kaupungin laidalla valtavassa puistossa sijaitsevaan Camp Heumensoordiin, mikä oli valtava noin 5000 sotilaan leiri. Tuon mahtavan sotilasleirin kansainvälisestä tunnelmasta saimmekin nauttia seuraavan viikon solmien suhteita eri puolilta maailmaa Vierdaagseen kokoontuneisiin marssijoihin.
Nijmegenin marssi on järjestetty vuodesta 1909 alkaen. Vain sodat ovat katkaisseet tämän upean liikuntaperinteen. Tämänvuotinen marssi oli 91. kerta järjestää Vierdaagse. Marssiviikolla Nijmegenin idyllinen, noin 200 000 asukkaan kaupunki kokee festivaali -hurmoksen arviolta miljoonan turistin kera. Näistä suurin osa on katsojia, mutta 50 000 on valmiina marssille, joka koostuu sotilassarjassa neljästä reilun 40 km:n päivittäisestä marssitaipaleesta, oman maansa sotilasasussa ja vähintään 10 kg kantamus 160 kilometrin pituisen marssin ajan.
Nuo faktat lisäsivät kunnioitustamme marssia kohtaan ja ilmavoimien joukkueen kauhugallerian valokuvat hiukan pelkoa siitä, mitä pitkät taipaleet voivat jaloille aiheuttaa. Olimme kuitenkin valmistautuneet huolella. Meillä oli jalkineet ja sukat huippuluokkaa sekä tietämys kokemuksen kautta kuinka jaloista tulee pitää huolta, etteivät meidän jalkojemme kuvat korista seuraavana vuonna kauhugalleriaa
Neljä päivää glooriaa
Parin leiripäivän jälkeen koitti vihdoin odotettu ensimmäinen marssipäivä. Tuo päivä niin kuin muutkin marssipäivät alkoivat herätyksellä klo 03.00 siitä aamupesun ja -palan jälkeen marssin lähtöviivalle. Orkesterin soiton tahdissa alkoi lähes kymmenen tunnin päivittäinen taival. Muodossa marssien sulassa sovussa toisiaan kannustaen eri maiden sotilasjoukkueet sekoittuivat valtavaan Vierdaagse -siviilikävelijöiden vauhdilla vyöryvään massaan.
Marssipäivät koettelivat fyysistä kestävyyttä, mutta enemmänkin henkistä sitkeyttä. Tahtimarssi väsyneillä, turvonneilla ja pakottavilla jaloilla ei ollut herkkua. Mutta tieto siitä, että muilla kävelijöillä oli samanlaiset tuntemukset loi yhteenkuuluvuuden tunteen vierellä taivalta tekeviin oli siinä sitten britti tai jenkki tai kuka tahansa. Yhteenkuuluvuutta lisäsivät ne lukuisat marssilaulut, joita sotilasosastot lauloivat marssiaan tahdittaakseen ja vauhdittaakseen. Laulu raikui joko yhden joukkueen omana esityksenä tai kansainvälisenä useamman joukkueen englanninkielisenä yhteiskuorona.
Jaloissa tuskaa ja jomotusta, mutta mieli säilyi virkeänä koko urakan ajan, sen takasivat nuo sadattuhannet reitin varrelle kokoontuneet katsojat. 160 kilometriä kannustushuutoja, taputuksia, musiikkia, high five -läpsäisyjä, nimikirjoitusten pyytäjiä ja erilaiset katsojien jakamat makeiset ja pienet purtavat loivat puitteet aivan uskomattomalle kokemukselle.
Matkalla sattui ja tapahtui
Eräs ikimuistoinen ja hieno hetki tuli vastaan yllättäen. Marssiosastomme vyöryessä ihmisvirrassa eteenpäin Suomenliput liehuen, kuulin huutoa tutulla kielellä: ”suomalaisia, suomalaisia”. Kohdistaessani katseeni äänen suuntaan, näin iäkkään kepistä tukea hakevan Vierdaagsemarssijan suunnistavan kävelijöiden meren poikki osastoamme kohti. Tervehdykset vaihdettuamme katseeni kiinnittyi rintamuksissa olevaan sotaveteraanien logoon. Isänmallisten tunteiden läikkyessä 17. kertaa Vierdaagse marssilla oleva sotiemme veteraani kunnioitti seurallaan parin sadan metrin matkan marssiamme.
Via Gladiola
Viimeinen marssipäivä tarjosi vielä hurjemman humun kuin edelliset. Kannustajia oli teiden ja katujen varsilla aivan valtavasti. Väsyneet kävelijät jaksoivat silti vastata kannustuksiin, taputuksiin ja hurraahuutoihin kuka enemmän kuka vähemmän, sillä monessa joukkueessa oli mukana väsyneitä matkustajia.
Viimeiselle 15 kilometrille oli kansaa pakkautunut mielettömät määrät. Tämä Vierdaagsen viimeinen osuus on nimeltään Via Gladiola, sillä sen varrella katselijat spontaanisti kukittavat gladioluksilla marssijoita ja jakelevat varsinkin meille sotilaille kannustussuukkoja poskille.
Viimein aukeni viimeinen viisi kilometriä pitkä suora, minkä päässä häämötti maaliportti. Siivitimme marssimme lähes lentoon ohittaen joukkueen joukkueen perään. Taivaan portitkin aukenivat ja vettä tuli taivaalta tuutin täydeltä ukkosen paukkuessa meidän saapuessamme maaliin. Tunnelma oli maalissa kaksijakoinen. Toisaalta suunnattoman iloinen, sillä joukkueemme kaikki jäsenet olivat selvittäneet urakan, mutta toisaalta haikea, sillä niin mahtava liikuntakokemus oli ollut Vierdaagse, March of the World.
Haikeus kuitenkin hälveni nopeasti, sillä olimme läpimärkiä ja vielä piti selvittää itsensä jokusen kilometrin päässä olevaan Camp Heumensoordiin. Sinne oli järjestetty bussikyyti, mutta lähes puolen kilometrin jono edellämme ei houkutellut. Vettä tuli edelleen taivaalta kaatamalla ja kadut lainehtivat vedestä, mutta me päätimme juosta leiriin. Se olikin ikimuistoinen loppuverryttely, juosta veden täyttämiä Hollantilaisia katuja pitkin sateen piiskatessa, mutta onnen hymy huulilla. Ensin pelkästään me, mutta juoksevaan joukkoomme liittyi matkalta muitakin, joten leiriin saavuimme melko riehakkaassa kansainvälisessä teamissä. Päätimme viimeisenkin marssipäivän perinteen mukaisesti messiin, jonne saavuimme tahtimarssia paukuttaen ja päästimme ilmoille suomenkielisiä perussanoja sisältävän rituaalihuutomme. Saimme jälleen kerran mahtavat aplodit ja eri maiden edustajat huusivat perässämme tervehdyksemme.
Illemmalla huoltohetken jälkeen pidimme juhlallisen mitalienjakotilaisuuden joukkueemme kesken leirin messissä. Siellä vallitsikin hyvin juhlava ja suvaitseva ilmapiiri, kun eri maiden sotilaat juhlaunivormuissaan Vierdaagse –mitalit rinnuksissaan jakoivat ainutlaatuisen hetken.
Vierdaagse -mitali
Nijmegenin marssin tärkein palkinto on suurenmoinen kokemus viettää viikko kauniissa Hollannissa tervehenkisen liikunnan parissa. Lisäporkkana on, että jokainen marssin selvittänyt palkitaan Hollannin valtion virallisella KNBLO-NL -kunniamerkillä. Sitä arvostaa ja kantaa kunnialla, sillä jokainen koitoksesta selvinnyt tietää, että sen merkin ansaitakseen on joutunut pistämään itsensä likoon tavalla mikä on sanoin mahdoton kuvata.
Epilogi
Team MPK North Karelia on ollut monessa mukana. Kirkkaimpina kruunuina Erna Raidin, maailmaan vaativin sotilastiedustelukilpailu ja nyt Vierdaagse, the March of the World, maailman suurin marssitapahtuma. Nälkä kasvaa syödessä. Seuraavan seikkailun määränpäätä suunnitellessa syksy kuluu rattoisasti. Vaikkapa marssilenkkejä tehden.
