Naantalin Reserviupseerit ry

Historia

Yliluutnantti Tapio Saarnin kirjoittama 50-vuotishistoriikki vuodelta 1999.

RESERVIUPSEEREISTA UPSEEREIKSI

Vakituinen reserviupseerikoulutus aloitettiin vuonna 1920 Haminassa. Suuri osa ensimmäisten kurssien valmistuneista reservin vänrikeistä ja korneteista (ratsuväen vänrikki) jäi vakinaiseen palvelukseen tai liittyi suojeluskuntiin vallitsevan upseeripulan huomioiden. Vuonna 1925 perustettiin Helsingin Reserviupseerikerho. Kerhon luonne oli valtakunnallinen ja sen toiminta-alue koko maa. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toiminut, vaan reserviupseerikerhoja alettiin perustaa myös muihin suurempiin kaupunkeihin ja kauppaloihin. Tästä kehityksestä johtuen perustettiin Suomen Reserviupseeriliitto v. 1931. Pienillä paikkakunnilla kuten Naantalissa ei reserviupseerikerhoa ollut, vaan kaikki vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta tapahtui Naantalin Suojeluskunnassa ja sitä tukevassa Lotta Svärd- osastossa. Talvisotaan, 1939-40, mennessä oli Haminassa koulutettu 14 577 maavoimien reservin upseeria, samoin Merisotakoulussa muutama sata reservin aliluutnanttia (laivaston vänrikki).

Talvisota oli koko Suomen kamppailu olemassaolostaan. Kolmen talvikuukauden aikana pystyttiin vähäisinkin voimavaroin bolsevikki-Venäjän puna-armeijan mekanisoidut massat pysäyttämään Suomen itärajoille ja osin lyömäänkin ankaran talven mottitaisteluissa. Huomioiden molempien osapuolten tavoitteen sodassa, voidaan todeta Suomen saavuttaneen raskaan torjuntavoiton. Talvisodan päättymiseen liittyen 13.3.1930 antamassaan päiväkäskyssä halusi ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim muitten ohella erikseen tuoda esille suurimman kaatumisprosentin kärsineet reservin upseerit. ”Tahdon erikoisesti korostaa reserviupseerien uhrautuvaa uljuutta, heidän velvollisuudentuntoaan ja sitä etevyyttä, millä he ovat suorittaneet tehtävää, joka ei varsinaisesti ollut heidän. Niinpä on heidän uhrinsa suhteellisesti sodan suurin, mutta se on annettu ilolla ja horjumattomalla alttiudella.” Talvisodan ihmeen yhtenä elementtinä oli näin ollen käsite ”Talvisodan vänrikit” (kornetit, aliluutnantit). Kyseinen käsite kattoi suurimman osan sotaa edeltäneistä reserviupseereista, koska nykyisenkaltaista etenemistä reservissä ei juurikaan ollut. Konkreettisena ja yllättävänäkin huomionosoituksena koko reserviupseerikuntaa kohtaan määritettiin 1.6.1940 aikaisemmin epävirallisena ollut reserviupseerikurssin merkki sellaiseksi kunniamerkkeihin rinnastettavaksi merkiksi, jota voi kantaa myös siviilipuvussa muitten nauhakunniamerkkien alapuolella tai yksin vastaavalla paikalla. Tämä määritys on kirjattuna pysyväisohjeena Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan sääntöihin ja on siis edelleen voimassa velvoittamassa reservin upseereita niistä perinteistä, jotka varsinkin ”Talvisodan vänrikit” loivat. Näin ollen soisikin reserviupseeriristin kannon lisääntyvän niissä tilaisuuksissa, joissa muitakin kunniamerkkejä kannetaan.

Aavistusta, tietoa tai sattumaa, mutta parisen viikkoa ennen jatkosodan alkua 14.6.1941 lakkautettiin ylipäällikön päiväkäskyllä reserviupseeriarvot. Käytännössä se merkitsi, että kaikki upseerit, koulutus tai ylenemistaustoistaan riippumatta, olivat arvoasteissaan samanvertaiset. Kauluslaattoihin tuli kaikille upseereille kullanväriset ruusut ja käytössä olleet reserviupseerien hopeanväriset ruusut, ”tinanapit”, poistuivat arvoastemerkeistä. Talvisodan jälkeen oli reserviupseerikoulu siirretty Haminasta Niinisaloon ja upseerien saman vertaistumisen jälkeen sen nimi muutettiin Upseerikouluksi. Uudistuksen perusteena mainittiin 14.6.1941 päiväkäskyssä, että reserviupseerit olivat talvisodassa osoittautuneet tehtävissään yhtä päteviksi ja kyvykkäiksi kuin muutkin upseerit. Tässä yhteydessä on syytä mainita myös, että samaten ja samassa päiväkäskyssä lakkautettiin myös reservin aliupseerien arvot samoin perustein kuin upseerienkin. Aliupseereilla muutos merkitsi olkaimissa olleitten arvoastenauhojen siirtymistä kauluksiin arvoastekulmiksi. Jatkosodan syttymisestä johtuen ei kaikille kuitenkaan riittänyt kauluslaattoja, joten muutos venyi pidemmälle ajalle.

Suomen vapauden ja itsenäisyyden, sekä sodissa kaatuneitten että sotaveteraanien ja lottien vähättelyn vuosikymmeninä, annettiin usein ja varsinkin nuorisolle jatkosodankin päättymistapahtumista sekava ja epämääräinen kuva. Pitkän asemasotavaiheen jälkeen keskitti vihollinen Karjalan kannakselle kesäkuussa v. 1944 laskelmiensa mukaan sellaiset murskaavan ylivoimaiset sotajoukot, että niillä uskottiin jyrättävän saman tien Helsinkiin asti. Kesä-heinäkuun vaihteessa alkanut suurhyökkäys yllättikin suomalaiset voimakkuudellaan, mutta suhteellisen pian saatiin tilanne hallintaan ja lopulta pysähtymään. Väsyneet ja huvenneet suomalaisjoukot olivat torjuntavoiton jälkeen edelleen johtajiensa hallinnassa, joista komppanianpäällikkötasoon asti valtaosa oli reserviläisiä. Viholliselle oli aiheutettu yhteensä useitten satojen panssarivaunu- ja lentokonetappiot ja ennen kaikkea sen elävää voimaa oli kiivaissa taisteluissa kulutettu niin, ettei se enää pystynyt jatkamaan hyökkäystä. Suurvallankin voimavarat olivat rajalliset ja sodan realiteetit sitoivat käytettävissä olevat joukot muille rintamille. Toinen torjuntavoitto oli saavutettu ja Suomi pääsi neuvottelurauhaan. Vältyttiin ehdottomalta antautumiselta, joka olisi johtanut maan miehitykseen ja Baltian maitten kohtaloon. Rauhanehtoihin kuului myös Lapissa olleitten saksalaisten, entisten liittolaisten, joukkojen häätäminen maasta. Lapissa olleen 20. Vuoristoarmeijan vahvuus oli 220 000 miestä. Tehtävälle määritetyssä ajassa oli saksalaisten vetäytyminen kuitenkin käytännössä mahdoton ja tapahtumat kehittyivät suuriakin uhreja vaatineeksi Lapin sodaksi, joka rauhanehtojen rajoittaman armeijan miesvahvuuden vuoksi jouduttiin käymään pääosin varusmiesvoimin. Suomalaisia kaatui 1036 ja haavoittui 2904.

Sotatilan armeijan kotiuttamisen yhteydessä suoritettiin vielä sotilaallisesti organisoitu ja johdettu aseitten ja sotamateriaalin hajasijoitus. Tässä kaiken varalta suoritetussa toimenpiteessä käytettiin suurelta osin hyväksi suojeluskuntien organisaatiota ja jäsenistöä. Mukana oli muitten reserviläisten lisäksi myös paljon reservin upseereita. Operaatio paljastui kuitenkin asekätkentä- nimisenä, mutta paljastuessaankin se täytti tehtävänsä, sillä se oli riittävän selvä signaali Moskovalle, että Suomi tulisi jatkamaan taisteluaan itsenäisyydestään kaikissa oloissa ja kaikin keinoin. Sotien jälkeisinä vaaran vuosina olikin Suomen asema epävarma, joten annettu varoitus myös mahdollisissa miehitysoloissa tapahtuvasta vastarinnasta oli paikoillaan. Rauhanehtoihin kuului myös ns. fasistiluonteisten yhdistysten lakkauttaminen. Näistä merkittävin oli suojeluskuntajärjestö. Vuonna 1940-41 järjestöön kuului 127 000 jäsentä ja poikajäseniä 34 000. Myöhemmin perustettuun sotilaspoikajärjestöön kuului 70 000 poikaa. Suojeluskuntajärjestön myötä lakkautettiin luonnollisesti myös (pukeutumista lukuun ottamatta) täysin epäsotilaallinen, suojeluskuntajärjestöä tukeva Lotta Svärd-järjestö. Lakkauttamisen hetkellä 23.11.1944 oli järjestön kokonaismäärä 232 000 jakaantuen toimiviin jäseniin 150 000, kannattaviin jäseniin 30 000 ja lottatyttöihin 52 000. Fasistisina järjestöinä lakkautettiin mm. ilmailu- ja ampumaseuroja. Erittäin fasistiseksi määritettiin esimerkiksi Laihian metsästysseura, jonka jäsenistön huomattiin olevan kokonaan entisiä suojeluskuntalaisia. Ahvenanmaalla määrättiin hävitettäväksi ikiaikaiset, irtokivistä valmistetut, linnustajien ”väijyntäkoijat” muka rannikkolinnoitteina. Varsinkin määrättyjen suomalaisten, valvontakomissiota konsultoivissa, piireissä ja lehdistössä vaadittiin myös Suomen Reserviupseeriliiton lakkauttamista. Valvontakomissio halusi ehkä osoittaa omaakin päätöskykyään eikä katsonut Suomen Reserviupseeriliittoa riittävän fasistiseksi sen lakkauttamiseksi, vaikka suurin osa Reserviupseeriliiton jäsenistöstä olikin kuulunut suojeluskuntiin. Oman arvonsa antaa käytössä olleelle fasisti-määritykselle sekin, että eräiltä osin sillä pyrittiin kommunistilehdistössä muitten mukana leimaamaan mm. sosiaalidemokraattista puoluetta fasistiseksi.

NAANTALIN RESERVIUPSEERIKERHON PERUSTAMINEN JA TOIMINTAA

Suomen Reserviupseeriliiton jäätyä ainoaksi liittotasolla maanlaajuiseksi reserviläisille tarkoitetuksi maanpuolustusjärjestöksi, ryhdyttiin eri paikkakunnilla kaikkialla Suomessa perustamaan reserviupseerikerhoja. Naantalilaisten nuorien upseeriveteraanien keskuudessa otettiin puheeksi jo vuoden 1948 aikana oman paikallisen reserviupseerikerhon perustaminen. Ottaen huomioon Naantalin silloisen pikkukaupunkiluonteen, jossa asuttuna oli käytännössä vain nykyisen vanhan kaupungin alue ja joka kirkkoa lukuun ottamatta muodostui puutaloista, niin näissä pienissä puitteissa naantalilaiset upseerit tunsivat suurelta osalta toisensa tai olivat ainakin aseveljistään tietoisia. Naantalilaisten upseerien keskinäisissä keskusteluissa päädyttiinkin Naantalin Reserviupseerikerhon perustamiseen. Tämä tapahtui siten, että ratsumestari (ratsuväen kapteeni) M.A.Makkonen kutsui koolle 22.3.1949 viisitoista naantalilaista upseeria. Kutsussa oli tilaisuus määritetty vain neuvottelutilaisuudeksi mahdollisen kerhon perustamisesta. Käytännössä tilaisuuden tiedettiin kuitenkin olevan jo perustamistilaisuus, sillä paikalla oleviksi oli sovittu Suomen Reserviupseeriliiton pääsihteeri luutnantti V.Räsänen ja Turun Reserviupseerikerhon sihteeri luutnantti O.Heikola. Heidän tarkoituksenaan oli toimia pätevinä ohjaajina ja konsultteina uuden kerhon perustamiseen liittyvissä asioissa, Naantalin Reserviupseerikerho ry:n perustavassa tilaisuudessa oli ratsumestari M.A.Makkosen lisäksi seuraavat naantalilaiset upseerit: kapteenit H.Enqvist ja V.Viirilä, luutnantit A.Aalto, A.Ehojoki, K.Enkola, I.Heinonen, R.Heiskari, L.Kangas, E.Kivalo, P.Nuotio (Mannerheimristin ritari), S.Siiri ja U.Tervo, vänrikit E.Aarnio ja O.Järvinen. Yksimielisesti tehdyn kerhon perustamispäätöksen yhteydessä päätettiin kerhon säännöiksi ottaa Suomen Reserviupseeriliiton perustettavia kerhoja varten laaditut mallisäännöt sellaisinaan. Naantalin Reserviupseerikerhon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kapteeni H.Ehnqvist ja johtokunnan varsinaisiksi jäseniksi ratsumestari M.A.Makkonen, kapteeni V.Viirilä, luutnantti L.Kangas, luutnantti S.Siiri, luutnantti I.Heinonen, vänrikki E.Aarnio. Varajäseniksi valittiin luutnantti U.Tervo ja luutnantti P.Mäkelä.

Naantalin reserviupseerikerho ry:n tultua perustetuksi aloitettiin sen toiminta nousujohteisesti siten, että toiminta kehittyi jo muutamassa vuodessa erittäinkin monipuoliseksi. Toiminnan rungoksi tulivat kerhon kokoukset, joissa oli sotilasaiheinen esitelmä. Esitelmien pitäjät olivat ensisijassa Turun Sotilaspiirin upseereita, jotka näillä esitelmä-nimikkeillä pitivät käytännössä usein luentomaisia oppitunteja. Koulutus-nimikkeellähän ei voinut järjestää mitään toimintaa Pariisin rauhansopimuksesta johtuen. Kerhon 10-vuotismatrikkelissa mainitsee kerhon sihteeri kapteeni Risto Pohjonen esitelmistä: ”…että niitten tarkoituksena oli maanpuolustustahdon ylläpito ja edistäminen ja jotka voivat edes suppeissa puitteissa pitää reservin upseerit nopeasti etenevästä sotilaallisesta kehityksestä ehken suurin piirtein selvillä”. Esitelmien lisäksi saattoi kokouksissa olla myös elokuvaesityksiä. Kyseiset elokuvat olivat sotilasaiheisia, joista useat olivat ajan tasalla olevia puolustusvoimien opetuselokuvia. Toiminnan alkuvuosina tukeuduttiin myös jonkin verran Turun Reserviupseerikerhon toimintaan niin, että Turun kerhon mielenkiintoisimmissa esitelmä- ja muissakin tilaisuuksissa käytiin yksittäisinä jäseninä tai ennalta sovitulla porukalla. Yhteistoimintaa oli myös Turun Meriupseereitten kanssa, joka mahdollisti käynnit heidän tilaisuuksissaan Pansion Meriupseerikerholla. 1960-luvulta alkaen 1980-luvun puoliväliin asti järjestettiin kokouksia syys- ja talvikauden jokaisena kuukautena. Näissä kuukausikokouksissa oli aina jokin esitelmä, suurin osa sotilasaiheisia. Sotien jälkeen olivat erilaiset ravintolatilaisuudet erittäin suosittuja. Tällaisten järjestettyjen yksityistilaisuuksien pääsylippujen tai illalliskortteihin lisätystä kannatusmaksusta havaitsi myös Naantalin Reserviupseerikerho kertyvän kohtuullisen tulon kerhon rahastoon. Juuri muita tuloja kerholla ei ollutkaan. Ravintolatilaisuuksia markkinoitiin myös kerhon ulkopuolisille maanpuolustushenkisille naantalilaisille siinä määrin, että esimerkiki vuonna 1950 voitiin järjestää neljät tilaisuudet. Joka vuosi järjestettiin ravintolatilaisuuksien lisäksi myös pikkujoulujuhla naisineen ravintolapuitteissa, 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla järjestettiin vuotuiset pikkujoulutilaisuudet 6.12. itsenäisyysjuhlien nimellä yhdessä Raision Reserviupseerikehon kanssa Pansion meriupseerikerholla, jonne oli yhteinen linja-autokuljetus sponsoroituna käyttöön saadulla linja-autolla, jonka kuljettajana toimi luutnantti Toivo Järvinen.

Vuonna 1956 Naantalin Reserviupseerikerho aloitti kapteeni Risto Pohjosen aloitteesta kunniavartiot sankarihaudalla itsenäisyyspäivänä, jouluaattoiltana ja sankarivainajien muistopäivänä. Kunniavartiotehtävään vaadittavien (m/36) sotilaspukujen, mantteleitten ja turkispäähineitten hankinta oli aktiivisimmille jäsenille merkittävä rahallinen ja vaivannäköäkin vaativa uhraus, elettiinhän vielä niukkuuden aikaa. Riittävä pukuvarustus saatiin kuitenkin vaikeuksista huolimatta haalituksi kokoon. Vuodesta 1957 alkaen järjesti kerhon hengellinen jaos ohjelmallisia kahvitilaisuuksia kaatuneitten omaisille, jotka kokivat nämä tilaisuudet onnistuneiksi ja tarpeellisiksi. Jatkosodan 1941-45 muistomitalit päätettiin valtiovallan taholta jakaa vuonna 1957. Riittävän tehokkaaksi jakomenettelyksi päätettiin jaon suoritus delegoida reserviupseerikerhoille, joitten levinneisyys näin ollen voitiin todeta jo koko maan kattavaksi. Naantalissa tehtävän ja siihen liittyvät järjestelyt suoritti tietenkin Naantalin Reserviupseerikerho Naantalin kaupungin, Naantalin maalaiskunnan, Rymättylän ja Merimaskun osalta. Pankkeihin ja vastaaviin yleisiin paikkoihin oli jätetty asianmukaisia kaavakkeita, joilla jatkosodan veteraanit samalla ilmoittivat osallistumisensa jakotilaisuuteen. Ilmoittautuneita jatkosodan veteraaneja oli 155 ja heistä oli myös suurin osa läsnä jakotilaisuudessa, jossa varsinaisen jaon suoritti Turun Sotilaspiirin päällikkö eversti I.Kunnas naantalilaisten upseerien avustamana.

Vuonna 1958 juhannuksena järjesti Naantalin Reserviupseerikerho Varsinais-Suomen Reserviupseeripiirin kanssa yhteistyössä puitteiltaan mittavan maanpuolustusjuhlan Naantalin urheilukentän maastossa. Ohjelmassa oli mm. Porin Prikaatin aliupseerikoulun taistelunäytös, joka alkoi ylimenohyökkäyksen rantautumisella sotalaivojen ja lentokoneen tukemana. Pahaksi onneksi oli kyseinen juhannus kuitenkin sateinen ja esimerkiksi ennakoidut myyntitulot eivät toteutuneet ja tilaisuudesta tuli raskaasti tappiollinen sekä itse kerholle että sen naisjaostolle. Pariisin rauhanehtojen kieltäessä sotilaallisen koulutuksen ja harjoittelun ei niitä voitu harrastaa. Korvaavana toimintana aloitettiin kuitenkin – vähän pykäliä kiertäen – ns. herrasmieskilpailut. Tehtävinä oli huomiokykyä, yleistietoa ja usein nokkeluuttakin vaativia suorituksia. Suurin osa tehtävistä oli aina kuitenkin puhtaasti sotilaallisia kuten esimerkiksi sotilaallista kartanlukua ja pienimuotoista suunnistusta, maalin määrityksiä etäisyysarvioinnein, taktisia tehtäviä, miinoitteiden suunnittelua (kerran ainakin rautatien miinoittaminen puisin harjoitusräjähtein), käsikranaatin heittoa ja usein myös ammuntaa, jos siihen oli sopiva maastokohta kuten santakuoppa käytettävissä. Lähinnä henkilösuhteista johtuen aloitettiin v.1955 vuotuiset herrasmieskilpailut Rauman Reserviupseerikerhon kanssa. Näissä kaupunkiotteluissa ensimmäinen kiertopalkinto jäi Naantaliin jo v.1957. Myöhemmin 1960-luvulla järjestettiin ja käytiin herrasmieskilpailuja Raision Reserviupseerikerhoa vastaan. Varsinkin 1970-luvun alussa oli yhteistyö Raision reserviupseerikerhon kanssa aktiivista ja monipuolista. Herrasmieskilpailuja laajennettiin niin, että niitä järjestettiin enemmän tilanteenmukaisina Mynämäen-Raasin ”korpiseudulla” maastossa yöpymisineen myös talvella. Raisiolaisia vastaan käytiin myös pimeäammuntoja Maskun santakuopilla siten, että maalitaulu valaistiin hetkittäin joko valopistoolin tai muulla vastaavalla valaisulla. Tällaisia erikoistoimintoja oli ideoimassa ennen muita innokas maanpuolustusmies ja asekätkijäkin, Raision Reserviupseerikerhon puheenjohtaja, palopäällikkö ja kapteeni Eino Seivästö. Varsinais-Suomen Reserviupseeripiirin 1960-luvulla aloittamat taktiset – ja taitokilpailut syrjäyttivät vähitellen kerhojen omat kilpailut 1970-luvun alkupuolella. Tehtävät piirin taitokilpailuissa olivat samankaltaisia kuin herrasmieskilpailutkin. Piirin kilpailut käytiin ja käydään edelleenkin viisimiehisin joukkuein, joita Naantalin reserviupseereista on saatu parhaimmillaan kolmekin joukkuetta. Innostuksen ollessa suurimmillaan piirin taitokilpailuihin, niitä pyrittiin myös ennakoimaan ja harjoittelemaankin. Ainakin ykkösjoukkueeseen pyrittiin myös saamaan eri aselajien edustajia ja ainakin yksi tykistön mies maali- ym. määrityksiä varten. Ensiapua ja ammuntaakin oli syytä harjoitella ja jokunen ohjesääntökirjanenkin maastopuvun lahjetaskussa voi antaa hyvän avun kun sitä huomaamattomasti vilkaisi.

Naantalin Reserviupseerikerhon saavuttaessa kymmenen vuoden iän v.1959 oli sen toiminta vakiintunut jäsenmäärän ollessa 64 ja naisjaoston jäsenmäärä 30. Kerhon 10-vuotisjuhlatilaisuudessa vihittiin kerhon käyttöön oma lippu. Suuritöisen lipun valmistivat ja osin teettivätkin naisjaoston jäsenet. Lipun suunnitteli luutnantti Esko Aarnio ja hän joutui käymään myös melkoisen kirjeenvaihtoprosessin Suomen Reserviupseeriliiton heraldikkojen kanssa, jotka aluksi oudoksuivat varsinkin lipun kokonaan mustaa pohjaväriä ja muitakin heraldisia hienouksia ja yksityiskohtia. Naantalilainen taidemaalari professori Axel Haartman piti kuitenkin suunnittelija, luutnantti Esko Aarnion ratkaisuja onnistuneina ja lopulta muodollisten korjausten jälkeen lippu hyväksyttiin myös Suomen Reserviupseeriliitossa. Lipussa on Naantalin vaakunavärien (musta-kelta) mukainen musta pohja, jonka keskellä on harmaa-keltainen Reserviupseeriliiton merkki symboloimassa ”Naantalin aurinkoa” keltaisine säteineen ja keltaisella on myös Naantalin vaakuna lipun tangonpuolisessa yläkulmassa. Tangon nuppiosana on Suomen vaakunaleijona. Kunniajäsen, kapteeni Esko Aarnio on toinen kahdesta elossa olevasta Naantalin Reserviupseerikerhon perustajajäsenestä. Esko Aarnio oli ennen sotia mukana jo Naantalin Suojeluskunnan toiminnassa. Sotaan hän osallistui rintamajoukoissa ja haavoittui jatkosodassa. Sotien jälkeen hänen pääharrastuksiaan on ollut vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta ja siinä etenkin toiminta Naantalin Reserviupseereissa. Kunniajäsen, kapteeni Esko Aarnio osallistuu edelleenkin vireänä yli 80-vuotiaana Naantalin Reserviupseerien kokouksiin ja vastaaviin tilaisuuksiin omaten mittavat ja usein omaankin kokemukseen perustuvat tiedot vapaaehtoisesta ja muistakin maanpuolustusasioista muun tietämyksensä lisäksi. Toinen elossa oleva on jo melko varhaisessa vaiheessa Helsinkiin muuttanut silloinen luutnantti E.Kivalo.

AMPUMATOIMINTA

Sotilaan perusominaisuuksiin kuuluu hyvä ampumataito. Ammunta on keskeisenä kuulunut myös Suomen reserviupseeriliiton eri urheilumuotoihin. Naantalin Reserviupseerikerhoon perustettiin v.1955 erityinen ampumaurheilujaosto. Vakinaisen ampumaradan ja aseittenkin puute rajoittivat ampumatoimintaa, mutta siitä huolimatta Naantalin Reserviupseerikerhon ja sen edustajien menestys oli varsinkin 1950-luvun loppupuoliskolla hyvä. Suomen Reserviupseeriliiton joka keväisissä prosenttiammunta- kilpailuissa voitti Naantalin Reserviupseerikerho liiton mestaruuden keskikokoisten kerhojen sarjassa vuosina 1956, 1957 ja 1958. Prosenttiammunnoissa huomioitiin kerhon jäsenten osallistuminen edes kerran ampumasuoritukseen kevään aikana ja prosenteissa kerhon jäsenlukuun verrattuna suurimman miesmäärän liikkeelle saanut kerho on voittaja. Naantalin Reserviupseerikerhon silloinen jäsenmäärä oli 60 ja keskisuuria kerhoja oli valtakunnallisessa kilpailussa 50. Naantalissa ja lähialueilla ammunnan harjoittelu tapahtui pääasiassa tilapäisillä ampumapaikoilla, joihin oli saatu maanomistajan lupa. Useilla kerhon jäsenillä oli kuitenkin vankka ampumataidon perusta suojeluskuntatoiminnan harjoittelun peruina ja olihan muutama vuosi ampumataitoa ylläpidetty peräti ”elävien maalien” ammunnoissa. Naantalin Reserviupseerikerhon ampumataidollinen taso oli vielä 1950-luvulla Reserviupseeripiirin korkeinta tasoa. Esimerkiksi vuosina 1956, 1957 ja 1958 saavutettiin piirin ampumamestaruuskilpailuissa eri joukkuelajeissa kuusi ensimmäistä sijaa ja muutamia muitakin hyviä sijoituksia. Menestyksen perustana olivat etenkin mestariampujat kapteeni Salakari ja vänrikki Häkkinen. Nämä kaksi kuuluivat myös Varsinais-Suomen Reserviupseeripiirin joukkueeseen. Kyseinen joukkue menestyi valtakunnallisissa kilpailuissa aina ensisijoja myöten. Vuosittain järjestettiin myös kerhon keskinäiset kilpailut, joissa tietenkin piiritason ampujat menestyivät parhaiten. Viime vuosina on vuotuinen ammuntakilpailu järjestetty Naantalin Reservinaliupseereita vastaan, jossa aliupseereilla on ollut hienoinen yliote. Olosuhteista ja maastoista riippuen kuului myös ns. herrasmieskilpailuihin ammunta. Vaikkei alkuvuosien ja vielä 1960-luvun alunkin menestyksiin myöhemmin enää ole yllettykään, niin ampumatoiminta on kuulunut Naantalin Reserviupseerien toimintaan tärkeänä osana.

Vakituisen ampumapaikan tai -radan puutteen takia on ammunnan harjoittelua ja kilpailuitakin jouduttu järjestämään usein improvisoiduille paikoille, kuten Maskussa sijaitsevalla santakuopalla, jossa toiminta tapahtui yhteistyössä Raision Reserviupseerien kanssa. 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa saatiin sentään jo vähän pysyväisemmät ampumapaikat Naantalin Juurikassokeri Oy:n mailta eräässä pitkänomaisessa varastorakennuksessa. Tämän mahdollisti Naantalin Reserviupseerien jäsenistöön kuulunut Juurikassokeri Oy:n toimitusjohtaja, majuri Sarkamies. Vakituisen ampumaradan, tai edes kohtuullisen ampumapaikan puuttuminen koettiin edelleen toiminnan suurena puutteena 1980-luvulle tultaessa. Tällaisen reserviläistoimintaa haittaavan tilanteen poistamiseksi ryhdyttiin hankkeeseen ja tehtiin Naantalin kaupungille esitys ampumaradan paikaksi Nikulanvuoren alueelta Luonnonmaalta. Naantalin Reserviupseerien lisäksi olivat esityksessä mukana myös Naantalin Reservinaliupseerit, urheiluseura Naantalin Löyly ja Naantalin Tullimiehet. Kaupunki hyväksyi hankkeen ja jo kesällä 1983 päästiin talkoovoimin alueen raivaus- ja rakennustöihin. Valmistumisensa ensivaiheessa oli rata 22 kaliiperisten aseitten ampumarata mekaanisesti kääntyvin tauluin. Myöhemmin otettiin käyttöön paineilmalla toimivat laitteet ja nykyisin 12-paikkainen rata on sähköistetty. Ampumaradan valmistuksessa ja sen kehittelyssä on kaikissa vaiheissa Naantalin Reservinaliupseerien talkoopanos ja tekninen osaaminen ollut hallitsevana tekijänä hankkeen toteuttamiseksi.

Vaikkei Naantalin Reserviupseereissa olekaan viime vuosina ollut kilpa-ammuntaa harrastavia huippuampujia, niin ampumaurheilun kanssa ollaan oltu jatkuvasti tekemisissä. Luonnonmaalla oleva nykyaikainen ampumarata sijaitsee Haijaisten kuntokeskuksen pururadan ja talvisin kaupungin latuverkoston välittömässä läheisyydessä ja näin ollen muodostavat mainiot puitteet omien kilpailujen lisäksi myös Varsinais-Suomen Reserviupseeripiirin kilpailuille. Näitä piirin eri kilpailulajeja onkin järjestetty aliupseerien kanssa yhteistyönä joka vuosi. Tällaisia ammunnan sisältäviä kilpailuja ovat itse ammunta, ampumahiihto, ampumahiihtoviesti, ampumasuunnistusviesti, ampumajuoksuviesti, maastoammunta, pistooliampumahiihtoviesti, ampumasuunnistus, ampumajuoksu, pistooliampumahiihto ja pistooliampumajuoksu. Kuluvan juhlavuoden ohjelmistoon kuuluvat 10.8.1999 aliupseerien kanssa yhteistyönä järjestettävät Varsinais-Suomen Reserviupseeri- ja aliupseeripiirien mestaruuskilpailut pistooliampumajuoksussa. Lumen puutteen vuoksi on Naantalin järjestelyvuorossa olleet ampumahiihto-kilpailut jouduttu pitämään kerran Alastarolla, jolloin järjestelyistä vastasi Naantalin Reserviupseerien ainoana edustajana luutnantti Heikki Hartikainen. Toiminnassaan on luutnantti Hartikainen ollut Naantalin Reserviupseereihin 1960-luvulla liittyneistä ja sen jälkeisistä upseereista aktiivisin. Ammunnan taidon ja tason säilyttäminen Naantalin Reserviupseerien keskuudessa edes harrastelijan tasolla pyritään säilyttämään siten, että toiminnassa on myös jatkuvaa valvottua toimintaa. Keväästä syksyyn, sulan maan aikana ja säiden salliessa, on Luonnonmaan ampumaradalla tiistaisin klo 18.00 yhdistyksen järjestämäksi tilaisuudeksi laskettavaa ammuntaa. Ammunnan johtajana ja valvojana on toiminut ja toimii edelleen aina aktiivinen kapteeni Toivo Järvinen, Yhdistyksen ampumakilpailuihin lahjoitti yhdistyksen jäsen everstiluutnantti evp Oskari Pulkkinen useita palkintoja ja samaten ammunnan palkinnoksi yhdistyksen jäsen taiteilija, luutnantti Tapani Kiippa akvarellityönsä. Ammunnan palkintoja on lahjoittanut myös kapteeni Toivo Järvinen. Ammunnan sujumiseksi tarvitaan myös omia aseita. Aseitten hankinnassa on naisjaoston rahallinen tuki ollut aina tarpeen. Naantalin Reserviupseerien täyttäessä 25 vuotta lahjoitti naisjaosto päivämäärällä 11.3.1974 pääasiallisesti Unikeonkestien myyntivaroista kertyneet 4.000 mk, jolla rahalla hankittiin yksi parempitasoinen 22 kaliiperin pistooli, Yhteensä on Naantalin Reserviupseereilla nykyisin neljä kappaletta 22 kaliiperisiä pistooleita ja yksi pienoiskivääri.

NAANTALIN RESERVIUPSEERINAISET RY

Naantalin Reserviupseerikerhon toiminnan alkuvuosista asti tapahtui myös pienimuotoista naisten osallistumista mm. tilaisuuksien kahvituksiin. Näistä lähinnä upseerien naisomaisista perustettiin kerhon yhteyteen naisjaosto v.1955, Naantalin Reserviupseerikerho ry:n Naisjaosto. Naisjaoston ensimmäisissä säännöissä sen oleellisin tehtävä määritettiin seuraavasti: ”Osaston tarkoituksena on tukea Naantalin Reserviupseerikerho ry:n toimintaa keräämällä varoja juhlien, myyjäisten, arpajaisten ym. avulla, avustamalla huoltotoiminnassa sekä hoitamalla kerhon järjestämissä tilaisuuksissa muonituksen.” Tehtävänsä naisjaosto suoritti alusta asti mallikkaasti ja varsinkin myyjäiset huomioiden kokoonnuttiin säännöllisesti työiltoihin. Naisjaoston alkutaipaleen suuri saavutus oli Reserviupseerikerhon lipun aikaansaaminen. V.1984 järjestyi naisjaosto itsenäiseksi yhdistykseksi: Naantalin Reserviupseerinaiset ry. Toimintaperiaatteet olivat kuitenkin entiset, mutta itsenäistyminen on antanut toiminalle väljyyttä ja ryhtiä harrastaa myös itsenäistä maanpuolustustoimintaa. Yhdistyksen säännöllisissä kokouksissa on usein mukana myös esitelmä tai vastaava ohjelma. Yhdistys on hoitanut myös varusmiesten kutsuntatilaisuuksien kahvituksen. Toiminnan aktiviteetin huippuna on jo 1960-luvulla alkanut Unikeonkestien myyntitoiminta Naantalin vanhan kaupungin rannassa. Tämän toiminnan aloite tuli Naantalin Reserviupseerien taholta, kapteeni Risto Pohjosen ollessa puheenjohtajana. Esityksen asiaan luutnantti Toivo Järvisen huvilalla teki silloinen talousupseeri vänrikki Tapio Saarni. Unikeonkesteistä onkin muodostunut yhdistysmittakaavassa merkittävä tulonlähde, jonka tuotolla on voitu lahjoittaa reserviupseereille urheiluammuntapistooleitten lisäksi neljä upseerimiekkaa, joitten kulloinenkin hankintahintaluokka vastannee nykyrahassa n. 1.500 mk kappaleelta. Miekkoja tarvitaan kunnia- ja lippuvartioissa. Mainittakoon vielä tässä yhteydessä, että usealla Naantalin Reserviupseereista on oma miekka. Unikeonkestit muodostavat myös sellaisen talkootoiminnan, jossa vaaditaan myös miehistä apua rakennelmissa sekä vartiotehtävissä ja on omiaan näin konkreettisessa maanpuolustustoiminnassa entistäänkin lähentämään sisarusyhdistysten maanpuolustushenkeä. Myyntitoiminnassa on naisilla ”univormunaan” yhdenmukaiset siniset reserviupseerinaisten esiliinat. Naantalin Reserviupseerit ry tekee merkkivuotenaan sotilaallisen, mutta samalla lempeän upseerikumarruksen korvaamattomalle tukijalleen Naantalin Reserviupseerinaiset ry:lle.

PERINNETOIMINTA

Naantalin Suojeluskunta perustettiin 15.4.1918 ja sen oma torvisoittokunta perustettiin jo vuonna 1919. Naantalin Suojeluskunnan aktiivisuuden näkyvimpänä saavutuksena oli talkootyönä v. 1925 rakennettu Kuparivuoren urheilukenttä, jonka yhteyteen rakennettiin paviljonkirakennus. Yleensäkin ottaen olivat suojeluskunnat urheiluseuroja, joissa hiihdon ja pesäpallon sekä ammunnan lisäksi harjoitettiin sotilaallisia harjoituksia. Naantalin Suojeluskunnan ampumarata valmistui v.1929, ja jo 1930-luvun lopulla oli koossa kantarahasto oman suojeluskuntatalon rakentamiseksi, mutta historian saaman käänteen johdosta talo ei koskaan valmistunut. Naantalin Lotta Svärd-osasto toimi myös aktiivisesti omistaen nykyisen ravintola Tavastin Killan kiinteistöt, jossa toimi suosittu lottakahvila.

Varsinaisen suojeluskuntakaupungin maineen Naantali sai nykyisellä teollisuusalueella (Luolalanjärven ja entisen Tupavuoren uimarannan välisellä alueella) sijainneesta suojeluskuntaleirialueesta. Varsinais-Suomen piiripäällikön majuri Aarne Peltosen aloitteen ja ponnekkaan toiminnan johdosta aloitettiin tämän Naantalin leirin raivaus- ja rakennustyöt v.1928. Leirin rakennustöitä jatkettiin 1930- luvulla niin laajoina, että alueelle muodostui varuskuntaa vastaava kokonaisuus. Kasarmitilaa miehistön majoittamiseksi oli 500 leiriläiselle. Leirialueeseen kuului myös urheilukenttä, ampumaradat, sotilasottelurata ja voimisteluhalli saunoineen. Muina rakennuksina olivat esikuntarakennus, lottien majoitustilat, lottakanttiinina toiminut myymälärakennus, soitto- ja laululava, kenttäkeittiökatos, leirin vääpeleitten majoitusrakennus, uimahuonerakennus, samassa rakennuksessa sijainneet sairashuone ja upseereitten majoitustilat ja lisäksi useita varastorakennuksia. Naantalin leiri toimi kesäisin Varsinais-Suomen Suojeluskuntapiirin harjoittelu- ja koulutuskeskuksena siinä määrin kuin majoitustilat sallivat. Leirialueella järjestettiin myös piirin kesäjuhlia taistelunäytöksineen, jolloin leirillä oleva väki ylitti reilusti Naantalin väkiluvun. Leirin ohjelmassa olivat myös erilaiset Suojeluskuntajärjestön valtakunnalliset leirit. Välirauhan kesänä v.1940 oli leiri edelleen toiminnassa ja jatkosodankin jatkuessa järjestettiin alueella vielä mm. Sotilaspoikien leirejä. Sodan jälkeen osa leirialueesta toimi vielä palokuntien leirinä 1950-luvulle asti.

Everstiluutnantiksi kohonnut piiripäällikkö Aarne Peltonen oli kuollut yllättäen v.1932 vain 36-vuotiaana. V.1933 oli leirialueelle pystytetty muistomerkki piiripäällikkö Peltoselle hänen suurien ansioittensa johdosta varsinkin Naantalin leirin perustajana. 1950-luvulla teollisuuden levitessä alueelle jäi Naantalin leiri osittain Imatran Voima Oy:n rakenteiden alle, josta syystä leirin rakenteet purettiin. Piiripäällikkö Peltosen muistokivi oli kalliolouhinta-alueella, joten sekin jouduttiin siirtämään syrjään. Paikallista suojeluskuntaperinnettä vaaliva Varsinais-Suomen Maakuntasäätiö otti kivessä olleen metallireliefin talteen. Aktiivinen maanpuolustusmies, museomies ja Naantalin palopäällikkö Reino Karus siirrätti 1950-luvulla muistomerkin kiviosat ”välivarastoon” Naantalin rantaan, jossa kivi oli neljännesvuosisadan. Maakuntasäätiö jätti samoihin aikoihin Aarne Peltosta esittävän reliefin vänrikki Toivo Järviselle tarkoituksena selvittää mahdollisuus muistokiven uudelleen pystyttämiseksi Naantalin Reserviupseerikerhon toimesta. Imatran Voima Oy:llä oli kuitenkin suunnitelmia entisen leirialueen alueelle rakennettavan lisärakennuksen mahdollisen kolmannen hiilivoimalayksikön johdosta. Vasta 1980-luvun alussa alkoi ilmetä, että leirialueelle ei enää lisärakentamista tapahdu. Näin ryhtyikin yliluutnantti Toivo Järvinen puuhaan saaden apua Imatran Voima Oy:n palveluksessa olleelta yliluutnantti Olavi Rautamaalta. Naantalin rannassa ollut, osittain vaurioitunutkin muistokivi saatiin Loimaan Kiviveistämön avulla kunnostetuksi. Yliluutnantti Olavi Rautamaan ja Imatran Voima Oy:n järjestelyillä saatiin muistokivelle sovituksi paikka läheltä leirillä sijainnutta upseereitten majoitustilan ja sairashuoneen parakin kivijalkaa. Entisenlaiseksi kunnostettu muistokivi voitiin uudelleen pystyttää 23.12. Pystytys tapahtui Naantalin Reserviupseereitten nimissä, mutta käytännössä operaatio oli kahden kapteenin, Järvisen ja Rautamaan, maanpuolustushistoriallinen kulttuuriteko.

Naantalin Reserviupseerikerhon silloisen sihteerin, kapteeni Risto Pohjosen aloitteesta asetettiin vuodesta 1956 lähtien sotilaspukuiset kunniavartiot Naantalin sankarihaudalle itsenäisyyspäivänä ja jouluaattoiltana. 1950-luvun puolessa välissä, vielä vallitsevana niukkuuden aikana vaati sopivien ja asianmukaisten sotilaspukujen hankkiminen miekkoineen ja varusteineen kerhon aktiiveilta melkoista harrastusta ja taloudellistakin panostusta. Varusteiden ollessa kunnossa laajennettiin kunniavartiointi koskemaan myös sankarivainajien päivää. Naantalin Reserviupseerikerhon saatua oman lipun, otettiin myös lippu itsenäisyyspäivän ja sankarivainajien päivän kunnianosoituksiin. Myöhemmin osallistuttiin lippuosastona myös Laivaston mereen siunattujen sankariristillä, jossa laivasto suorittaa kunnianosoitukset ja seppeleenlaskun. Meriristin sijaintipaikka Naantalissa perustuu siihen, että Naantali toimi laivaston tukikohtana sotien aikana ja juuri tältä nimenomaiselta muistomerkin paikalta lähti panssarilaiva Ilmarinen viimeiselle matkalleen. Nykyisin on jouluaattoillan kunniavartio pukeutunut lumipukuihin, mikä antaa oman sävynsä lumisen hautausmaan kynttilöin valaistun sankarihaudan joulurauhan hämyiseen tunnelmaan. Sankarihaudan kynttilöitten sytyttämisestä on huolehtinut yhdistyksen hengellinen jaosto päätehtävänään. Itsenäisyyspäivän ja sankarivainajien päivän juhlallisuuksiin sankarihaudalla on Reserviupseereitten lippua seurannut usean muunkin yhdistyksen liput, joten nykyisin on kyseessä jo pienimuotoinen lippulinna. Maanpuolustusjärjestöjen lipuista ovat mukana aliupseereitten, sotainvalidien ja sotaveteraanien liput sekä myös joukko muitten yhdistysten lippuja. Naantalin Reservialiupseerit ovat olleet lippulinnatoiminnassa alusta asti siten, että yli kahdenkymmenen vuoden ajan Suomen lipun itseoikeutettuna kantajana toimi laivaston sotilasmestarin univormussa Reservinaliupseereitten Voitto Ylijoki ja Reservinaliupseereitten puheenjohtajanakin toiminut kersantti Aarne Mäkinen oli myös mukana. Viime vuosikymmeninä ovat Reservinaliupseerit toimineet myös lippu- ja kunniavartiotehtävissä. Sankarihaudalla ja sen vieressä sijaitsevalla Karjalaan jääneitten muistokivellä sekä Meriristillä tapahtuvat kunnianosoitukset seppeleenlaskuineen ovat, jo lähes puoli vuosisataa jatkuneina, perinnetoiminnallista perinnettä sinänsä. Jouluaaton iltana voi sankarihaudalta hakea todellista joulurauhan tunnelmaa ja itsenäisyyspäivän kunnianosoituksesta voi asiaankuuluvin isänmaallisin tuntein siirtyä kaupungin järjestämään itsenäisyysjuhlaan.

Vuonna 1988 osallistui Naantalin Reserviupseerit ry rahatilanteensa suhteen sopivalla summalla Seinäjoen suojeluskuntapatsaan rahankeräykseen. Rahallisesti on myös tuettu Viron Suomenvapaaehtoisia ja paikallista Sotainvalidien Veljesliiton osastoa sekä osallistuttu sotainvalidien syksyisin järjestettäviin raha- ja viljakeräyksiin. Naantalin Seudun Sotaveteraaneille on lahjoitettu Suomen lippu tankoineen. Itsenäisyyden 75. juhlavuonna istuttivat Naantalin Reserviupseerit Naantalin Kylpylän maastoon itsenäisyystammen. Eräänlaista perinnetoimintaa on ollut myös sodan kokeneitten veteraaniupseereitten kokemukset, joita on voitu reserviupseeritoiminnan yhteydessä siirtää nuoremmille upseeripolville sotajuttujen, kertomusten ja kaskujenkin muodossa. Mielenkiintoisten kertomusten kuuntelemisen lisäksi voivat tarkkakorvaiset nuoremmat upseerit saada omia tietojaan täydentävää hyvää tietoa veteraaneilta. Kertomuksien myötä muodostui myös selvä ja totuudenmukainen käsitys sotien tapahtumista, joita eräillä tahoilla pyrittiin vähättelemään ja jopa vääristämään. Jonkinlaisena paradoksina oli se, että samalla kun maan suurin sotajuttu, Väinö Linnan Tuntematon Sotilas nautti sekä kirjana, että elokuvana suurta kansansuosiota, niin muihin sotajuttuihin ja varsinkin veteraaniupseereitten kertomuksiin suhtauduttiin jotensakin vinosti. Tällaista yksisilmäistä suhtautumista ei reserviupseeritoiminnassa kuitenkaan ollut, vaan yhtä realistisia sotajuttuja kuin Tuntemattomassa Sotilaassa, voitiin kuulla vielä 1970-luvulla ja 1980-luvun alussakin, jolloin sotaveteraanipolven upseerit osallistuivat vielä aktiivisesti toimintaan ja osallistuuhan yhdistyksen toimintaan vieläkin aktiivisesti sotaveteraaniupseeri, kunniajäsen, kapteeni Esko Aarnio. Hyvistä kertojista mainittakoon vaikkapa jo suojeluskuntatoiminnassa ja talvisodassakin mukana olleet edesmenneet majurit Risto Pohjonen ja Väinö Viirilä sekä SS-vapaaehtoisena ja jatkosodassa taistellut yliluutnantti Olof Jakobsson.

URHEILU JA LIIKUNTA

Sotilaan tärkein ominaisuus on omasta taistelukyvystään ja kunnostaan huolehtiminen. Esimiesasemassa tulee näitten lisäksi vielä alaisistaan huolehtiminen, joka sekin edellyttää entistä parempaa kuntoa. Reserviupseereitten säännöissäkin on erikseen mainittu, että yhdistyksen on pyrittävä pitämään yllä jäsentensä ruumiillista ja henkistä kuntoa. Naantalin Reserviupseerikerhon yhtenä harrastusmuotona oli lentopallo, jota ensin 1950-luvun alussa harjoiteltiin omassa keskuudessa. Vuodesta 1953 lähtien alettiin otella säännöllisesti Turun ja Loimaan kerhoja vastaan. Menestystäkin oli sikäli, että kumpikin vastustaja onnistuttiin voittamaan kerran pari. Rinnan lentopallon kanssa harjoiteltiin kerhon alkuaikoina muitakin kilpailulajeja, joista erikoisimpana voi mainita Naantalin Reserviupseerikerhon joukkueen osallistuminen neljä kertaa, vuosina 1951-54, Suomen Reserviupseeriliiton kevätajoihin. Naantalin Reserviupseerien menestynein edustaja yksilölajeissa on sotaveteraani, yliluutnantti Oiva Katajapuro, joka on muun piiritason menestyksen lisäksi voittanut vielä 1970-luvullakin liiton valtakunnallisia kolmiottelukilpailuja (juoksu, uinti ja ammunta) ikämiessarjoissa. Vuonna 1973 voitti Naantalin Reserviupseerien viisimiehinen joukkue Reserviupseeriliiton valtakunnallisen maastojotos-kilpailun. Varsinais-Suomen Reserviupseeripiirin kilpailuissa on parhaiten menestytty taitokilpailuissa, joissa varsinkin 1970-luvun alussa saavutettiin useitakin palkinto- ja jopa mestaruussijoja. Kilpailuihin osallistumisen lisäksi on Naantalin Reserviupseerit järjestänyt useitakin piiritason kilpailuja ja merkittävimpänä on ollut valtakunnallisen maastojotos-kilpailun päävastuullisena järjestäjänä toimiminen Raasin maastoissa. Yhdessä Naantalin Reservinaliupseerien kanssa on järjestetty myös valtakunnallinen meritaitokilpailu Naantalissa. 1970-luvulla olivat yhdistyksen ohjelmassa myös jonkinlaisina kuntotesteinä kävelyretket, joihin liittyi myös maastossa yöpyminen. Nämä pitkähköt marssit varusteineen edellyttivät henkilökohtaisella harjoittelulla hankittua melko hyvääkin kuntoa. Eräs tällainen ”matka” järjestettiin huumorimielellä, mutta silti yhtään matkan pituudesta tinkimättä, suojeluskunta- ja sotaveteraani, luutnantti Pekka Mäkelän täyttäessä 60 vuotta. Pekan sitkeä kunto kesti tämän matkalla vietetyn merkkipäivän ja hänen yöpymisvälineenään oli ilmeisesti suojeluskuntatoiminnassa hyväksi havaittu paperisäkki! Henkilökohtaisesta kunnostaan huolehtiminen onkin ensisijaisesti jäsenistön omalla vastuulla. Tähän antaa hyvän lähtökohdan Reserviupseeriliiton kuntokortit, joihin voi merkitä kuntosuorituksensa. Liikuntamuotoja on riittävästi kaiken ikäisille. Liikuntasuoritusten mukaisesti määräytyy kunkin suorittajan kuntoluokka ja vuoden aikana kertyneet kuntopisteet oikeuttavat suorittajan Reserviupseeriliiton kuntomerkkeihin, joissa esimerkiksi ensimmäiseen luokkaan vaaditaan 150 kuntopistettä. Yhden pisteen saa esimerkiksi 5 kilometrin kävelystä ja 10 kilometrin taival tuottaa jo 2 pistettä.

MUU TOIMINTA

Tavanomaisesta toiminnasta poikkeavana toimintamuotona ovat olleet Naantalin Reserviupseereitten yksin tekemät tai piirin järjestämät retket. Retkien kohteina ovat etupäässä olleet eri aselajien varuskunnat ja niissä vietettävät juhlallisuudet taistelunäytöksineen. Parolan Panssariprikaatissa ja Huovinrinteen Porin Prikaatissa on vierailtu useamminkin. Osa retkistä on ollut perheretkiä. Reserviupseerikoulun tasavuosikymmeniksi ajoittuville vuosijuhlille on osallistuttu vuodesta 1970 ja viimeksi Reserviupseerikoulun 75-vuotisjuhlallisuuksiin ja paraatiin v.1995. Matkat on tehty yksityiseksi vuokratuilla linja-autoilla, joita on tarpeen vaatiessa täytetty myös raisiolaisilla reserviupseereilla. Naantalin Reserviupseerien lippu on Haminan juhlallisuuksien lippulinnan lisäksi ollut mukana useissakin valtakunnallisten tai muitten paraatikatselmusten lippulinnassa. Pienimuotoisempaa retkeilyä on harjoitettu Turun saariston vesillä yksin tai Turun Reservin Meriupseerien kanssa yhdessä. Varsinkin 1980-luvulla nämä meriretket olivat vuosittaisia. Retkien yhteydessä on ollut usein myös herrasmieskilpailutyyppisiä kilpailuja. Muutamia kertoja on tehty myös lähinnä Luonnonmaalla maastoretkiä, joitten yhteydessä on yövytty maastossa ja suoritettu taktisia tehtäviä, karttaharjoituksia ja tiedustelua.

Varsinais-Suomen Reserviupseeripiirin toimintaan on yhdistyksenä tietenkin osallistuttu eri kilpailujen osanottajina ja myös vakituisena kilpailujen järjestäjänä Naantalin Reserviupseerien jo vuodesta 1955 jatkuneen hyvän univormutilanteen johdosta ovat naantalilaiset toimineet eri tilaisuuksissa lippu- ja kunniavartioissa. Näyttävänä tilaisuutena esimerkiksi piirin lipun vihkiäistilaisuuden lipunkantajina ja -vartijoina toimiminen. Naantalin Reserviupseereilla on aina ollut yli 10% vahvuus asianmukaisin ja aselajikohtaisin sotilaspuvuin varustettua jäsenistöä. Erikoisuutena voidaan mainita vaikka Naantalin Reserviupseerikerhon 20-vuotisjuhla, jossa voitiin todeta koko kerhon senkertaisen hallituksen olevan asianmukaisessa univormussa, joista valtaosa tuolloin vuonna 1969, oli vielä mallia 1936. Aikaisemmin pukujen hankinta oli yksin jäsenistön aktiivien kontolla, mutta viime vuosina on yhdistys avustanut jonkin verran uusien nuorempien jäsenten puvustamisessa, johon apuun kuuluu mm. yhdistyksellä olevat neljä miekkaa olkavöineen. Varsinais-Suomen Reserviupseeripiirin sihteerinä on toiminut vuosina 1961-1987 Naantalin kerhon ja yhdistyksen aktiivi, kapteeni Toivo Järvinen. Sihteerikautenaan Järvinen eteni sotilasarvossaan vänrikistä kapteeniksi. 1990-luvun puolivälin jälkeen oli Naantalin Reserviupseerien jäsen yliluutnantti Tapio Saarni ideoimassa ja perustamassa Varsinais-Suomen Reserviläispiirien yhteistä ansiomitalia. Muina jäseninä mitalitoimikunnassa olivat Turun Reserviupseerien kapteeni Rainer Matola ja luutnantti Antti Paatonen. Ansiomitalilla on voitu huomioida aktiivinen ja pitkäaikainen maanpuolustustoiminta Varsinais-Suomen reserviläispiireissä ja samalla lunastusmaksujen muodossa tukea piirin taloutta.

Vuoden 1985 keväällä järjesti Naantalin Reserviupseerit ry yhdessä Naantalin Reservinaliupseerit ry:n kanssa sotien päättymisen yleisöjuhlan. Teemana oli ”Suomi taisteli itselleen rauhan”. Tilaisuus liittyi rauhan ja turvallisuuden päivän tapahtumiin. Juhlan järjestelyissä oli vastuullisena puuhamiehenä silloinen Naantalin Reserviupseerien puheenjohtaja luutnantti Matti Tuominen. Naantalin Reserviupseerien perustamisen tasavuosikymmeniset juhlat on myös järjestetty maanpuolustuksellisina kansalaisjuhlina v. 1979,1989 ja nyt 50-vuotisjuhlatilaisuus v.1999. Sotien jälkeen Naantalin Reserviupseerikerhon alkutaipaleella olivat jo ajan ilmiönä erilaiset ravintolatilaisuudet suosittuja. Näissä merkeissä järjestettiinkin kerhon, ja myöhemmin yhdistyksenkin, pikkujoulujuhlat joka vuosi 1970-luvulle asti, – joskin upseeripäätöksellä nimi muutettiin itsenäisyysjuhliksi ja ne vietettiin aina itsenäisyyspäivän aattona 5.12. Naantalin Reserviupseerien 25-vuotisjuhlat vietettiin omaisineen juhlavana ravintolatilaisuutena, jossa asuna oli tumma puku ja isot kunniamerkit. 1970-luvun alkupuolella, Koljonvirran-taistelun vuosipäivän tienoilla, vietettiin Sandels-päivälliset asianmukaisineen ”runebergiläisine” ruokineen ja juomineen. Tilaisuuden oli ideoinut luutnantti Tapio Saarni ja tarkoituksena oli palkita useampia vuosia aktiivisesti Unikeonkestien myyntitoiminnan talkoisiin osallistuneita naisosaston jäseniä ja upseereitakin hurtin sotilasperinnehuumorin vallitessa. Suomen Reserviupseeriliiton 60-vuotisjuhlatilaisuuksiin liittyen suoritettiin 1.3.-1.6.1991 Rajojen Jotos, jossa liiton eri yhdistykset veivät viestikapulaa pitkin rajoja ympäri Suomen. Naantaliin viestin toivat Uudenkaupungin Reserviupseerit veneellä. Naantalissa osallistuivat Naantalin Reserviupseerit helikopterisiirtoon veneestä Kuparivuoren pysäköintialueelle. Naantalista vietiin viesti 20.5.1991 viisimiehisellä polkupyöräpartiolla Turun kauppatorille, jossa viesti luovutettiin Turun Reserviupseereille ja viesti voi jatkaa kohti Helsinkiä. Naantalin pyöräpartiota johti silloinen puheenjohtaja, kapteeni Heikki Nieminen ja Turussa herätti ihmetystä partion sotilaallinen käytös ja yhdenmukainen maastopukuvarustus, joka naantalilaisilla reserviupseereilla oli omasta takaa.

Pienehkön kaupungin Naantalin kahdella maanpuolustusyhdistyksellä, Naantalin Reserviupseereilla ja Naantalin Reservinaliupseereilla on kaiken aikaa vallinnut aseveljelliset välit. Yhteistyötä ja yhteistoimintaa on ollut jo 1960-luvulta alkaen. Mainittakoon sankarihaudalla tapahtuneet kunnianosoitukset ja 1970-luvun alussa kapteeni Väinö Viirilän rantasaunalla järjestetyt yhteiset illanvietot. Vakituiset ja säännölliset muotonsa sai yhteistoiminta 1970-luvun loppuvuosina silloisen puheenjohtajan yliluutnantti Toivo Järvisen puheenjohtajakaudella. Nykyisin on yhteistoiminta niin tiivistä, että kilpailuitten ja muitten yhdessä suoritettavien toimintojen lisäksi ovat myös kokoukset yhteisiä. Syys- ja kevätkokouksien esitelmätilaisuus on yhteinen ja sen jälkeen pitävät yhdistykset omat kokouksensa eri ”kabineteissa”. Yhteisenä tilaisuutena on myös Tammisauna-nimellä oleva tilaisuus, jossa on ruokailun ja saunonnan lisäksi usein myös esitelmä ja yhteinen illanvietto. Yhteistoiminnan puitteissa on yhdessä valvottu Turussa pidetyillä messuilla niitten Vapaaehtoinen maanpuolustus- messuosastoa.

Naantalin Reserviupseerien jäsenmäärä on jo 25 vuotta keikkunut vähän toisella sadalla. Luonnonlakien johdosta rivistä poistuneitten sotaveteraaniupseerien ja paikkakunnalta poismuuttavien nuorempien upseerien tilalle on tasaisesti tullut uusia upseereita. Vaikkei mitään laajempaa värväystoimintaa ole ollutkaan, niin uudet upseerit otetaan aina vastaan veljellisellä mielihyvällä. Passiivisimpien jäsenten näyttäytyminen edes syys- ja kevätkokouksissa on aina maanpuolustuksellisesti ilahduttavaa ja kannustavaa. Aseveljien, Naantalin Reservinaliupseerien jäsenmäärä on nykyisin vähän alle 90. Heidän aktiivisuuteensa pätee sama kuin reserviupseereillakin. Naantalin Reservinaliupseereilla on myös naisosasto, joka on vuorotellut reserviupseerinaisten kanssa eri tilaisuuksien kahvituksissa.

1960-luvun lopulla muutettiin Naantalin Reserviupseerikerhon nimi Naantalin Reserviupseerit ry:ksi. Naantalin Reserviupseerikerho ry:n ja Naantalin Reserviupseerit ry:n puheenjohtajina ovat toimineet seuraavat upseerit: kapteeni H.Ehnqvist 1949-1950, ratsumestari A.Makkonen 1950-1956, kapteeni Lauri Salakari 1957-1960, kapteeni Risto Pohjonen 1961-1968, luutnantti Mauno Kesäläinen 1969-1971, luutnantti Toivo Järvinen 1971-1977, luutnantti Eero Vahtera 1978-1982, luutnantti Matti Tuominen 1983-1987, luutnantti Pertti Tuhola 1988-1990, kapteeni Heikki Nieminen 1991-1994, lääkintäluutnantti Tapani Leppänen 1995-1996, vänrikki Juha Auvinen 1997-1998 ja luutnantti Mikko Saarni 1999-. Yhdistyksen kunniajäsenen nimityksen ovat saaneet jääkärikapteeniluutnantti Siivo Peltonen, majuri Väinö Viirilä, everstiluutnantti Oskari Pulkkinen, kapteeni Esko Aarnio ja yliluutnantti Tapio Saarni. Yhdistyksen kunniapuheenjohtajan arvonimen ovat saaneet kapteeni Lauri Salakari ja kapteeni Toivo Järvinen. Kunniapuheenjohtaja, kapteeni Toivo Järvinen on ollut Naantalin Reserviupseerien aktiivisin ja aikaansaavin jäsen. Hänen ehtymätön maanpuolustustahtonsa on vienyt hänet tehtäviin muussakin maanpuolustustoiminnassa. Naantalin Reserviupseerien toiminta on kuitenkin aina ollut etusijalla hänen liittymisestään vuodesta 1955 asti. Jatkosodan aikana Toivo Järvinen toimi sotilaspoikana. Kapteeni Toivo Järvisen mukanaolo Naantalin Reserviupseerien hallitustyöskentelyssä jo useita vuosikymmeniä on luonut isänmaallista henkeä ja vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan suuntaa usealle ikäpolvelle hallitusten puheenjohtajina ja muissa yhdistyksen tehtävissä. Topilta on aina voinut kysyä ja hänen sanaansa ja tietoihinsa luottaa. Kuinkas muuten – kapteeni Järvisen aloitteellisuus, tietojen laajuus ja aktiivinen mukanaolo on mahdollistanut tämänkin historiikin kirjoittamisen ja valmistumisen.

Naantalin Reserviupseerit ry:n 50-vuotisjuhlavuoden hallitus on seuraava: puheenjohtaja luutnantti Mikko Saarni, varapuheenjohtaja vänrikki Sam Kaitaniemi, sihteeri luutnantti Pekka Laatu, talousupseeri luutnantti Heikki Hartikainen ja ampumaupseeri kapteeni Toivo Järvinen. Hallituksen muut jäsenet: majuri Heikki Nieminen, kapteeni Heikki Impivaara, kapteeni Eero Vahtera, yliluutnantti Matti Tuominen, yliluutnantti Jyrki Paavanen, vänrikki Tero Ruskovuo ja vänrikki Tom Southerington. Hallituksen kokoonpanossa on sotaa käymättömän kolmen kapteenin ohella erityisesti huomionarvoista majuri Heikki Niemisen korkea sotilasarvo. Majurin arvo onkin korkein arvo, johon upseeri voi rauhanaikana yletä pelkällä reserviupseerikoulutuksella. Tässäkin tapauksessa on majuri Heikki Niemisellä mahdollisessa liikekannallepanossa tehtävä, joka edellyttää majurin arvoa. Samassa tehtävässä voisi olla esim. vakinaisesta palveluksesta palvelusikänsä johdosta reserviin siirretty kadettimajuri. Majuri Heikki Niemisen upseerin ja herrasmiehen hienostunut auktoriteetti on 1990-luvulla tuonut Naantalin reserviupseerien toimintaan sujuvuutta ja hän on ollut myös nuorempien upseerien maanpuolustushenkinen tuki ja aktiivisuuden esimerkki.

Suomen armeijassa on mahdollisessa sotatilan tai kriisin mahdollisessa liikekannallepanossa jokaiselle upseerille, myös reserviläiselle, selvästi määrätty ja määritetty tehtävä 60-ikävuoteen asti. Reservissä upseerit etenevät sotilasarvossaan liikekannallepanotehtävänsä mukaisesti. Eteneminen tehtävässä tapahtuu kertausharjoitusten kautta. Valitettavasti nykyisten budjettien niukkuudet vähentävät kertausharjoituksia ja esimerkiksi tänä vuonna 1999 niitä ei pidetä ollenkaan, mikä siis vaikuttaa suoraan reservin upseereitten ylenemiseen. Aktiivinen toiminta vapaaehtoisessa maanpuolustustoiminnassa kuten reservinupseereissa, voi tuoda yhden ylenemisen, joka käytännössä on vänrikistä luutnantiksi. Vapaaehtoisessa maanpuolustustoiminnassa mukana olevat upseerit eivät pidä järjestäytymättömiä reservin upseereita itseään huonompina upseereina mahdollisen liikekannallepanon sattuessa. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, että aktiivisesti reserviupseeritoiminnassa mukana olevat ovat pakostakin paremmin selvillä maanpuolustuskentässä tapahtuvasta kehityksestä ja uudistuksista. Reservin upseeri, joka velvollisuuden- tai vastuuntunteestaan johtuen liittyy reserviupseeritoimintaan, tulee myös paremmin motivoiduksi vankentuneen maanpuolustustahdon johdosta. Aikaisempina vuosikymmeninä oli liittyminen reserviläisyhdistyksiin ja muihinkin maanpuolustusyhdistyksiin osoitus suoraselkäisestä maanpuolustustahdosta ja aidosta isänmaallisuudesta ja onhan se pitkälti sitä samaa vieläkin.

NYKYAJAN KEHITYSTÄ

Neuvostoliiton lopulta romahdettua lakkasivat sen kanssa tehdyt sopimukset myös niiltä osin kuin ne olivat rajoittaneet ja säädelleet suomalaisten vapaaehtoista maanpuolustustoimintaa. Itsenäisyydenaikainen vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta ennen viime sotia ja vielä niitten aikanakin oli ollut pääsääntöisesti suojeluskuntatoimintaa ja sitä avustanutta Lotta Svärd -yhdistyksen toimintaa nuoriso-osastoineen. Sotien jälkeen oli siis melkein kaikki vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta aloitettava tyhjästä varovasti tai ainakin uudet olosuhteet huomioiden. Viron vapauduttua viitisenkymmentä vuotta kestäneestä miehityksestä aloitettiin siellä vapaaehtoisena maanpuolustustoimintana suojeluskuntatoiminta suurin piirtein siitä, mihin se oli miehityksen alettua päättynyt. Pariisin rauhansopimusten tulkinnan muututtua 1990-luvulla ryhtyivät Suomessakin eräät aivan vakavasti otettavat maanpuolustusaktiivit puuhaamaan suojeluskuntatoiminnan elvyttämistä. Perustavan kokouksen kokoonkutsu oli jo annettu, mutta siinä vaiheessa lähinnä puolustusvoimat painoivat jarrua. Olihan v.1944 lakkautettu suojeluskuntajärjestö puolustusvoimien lakisääteinen osa. Näin massiivisena järjestönä sitä ei olisi mitenkään pystytty yhtäkkiä elvyttämään. Sotien jälkeisessä käsitteistössä suojeluskuntajärjestö oli muodostunut osaksi Suomen historiaa ja sitä se oli myös tehnyt. Mainittakoon vaikka vain sen suuri osuus talvisodan torjuntavoitossa. Suojeluskunnat olivat voineet asettaa rintamalle 100 000 hyvän hiihtotaidon ja maastokelpoisuuden omaavaa A-luokan ampujaa omissa talvivarusteissaan ja osin myös omalla aseella varustautuneena. Nämä hyvin koulutetut sotilaat olivat myös motivoituja niin, että ammuttiin tarkkaan tähdättyä ja tappavaa tulta. Lotat ja lottatytöt (vuoteen 1942 pikkulottia) voivat korvaavissa tehtävissään vapauttaa rintaman tulilinjoille laskentatavasta riippuen 2-3 ”ylimääräistä” divisioonaa. Tällaista voimavaraa ei ollut millään suurvallallakaan. Uudelleen perustettuna olisi suojeluskunta jäänyt jonkinlaiseksi perinneyhdistykseksi muutenkin pirstaleiseen maanpuolustuskenttään. Suojeluskuntajärjestöä ja sitä avustanutta, ja sotien aikana melko itsenäisestikin toiminutta Lotta Svärd -järjestöä, on turhan takia parjattu sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Nykyisin pitäisi kuitenkin kirkkaasti muistaa niitten täysin avoin vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta, joka sitä paitsi oli Suomen armeijan lakisääteinen osa. Väärää tietoa saaneiden pitäisi ottaa asioista selvää niin, että suojeluskuntajärjestön ja Lotta Svärd -järjestön arvokasta maanpuolustusperintöä voitaisiin käyttää hyväksi vapaaehtoisen maanpuolustuksen uusiutuvan toiminnan hakiessa muotojaan.

Suomeen on kuluneen puolen vuosisadan aikana muodostunut uusi ja erittäin monipuolinen vapaaehtoisen maanpuolustuksen kulttuuri eri muotoineen. Olemassa on runsaastikin vapaaehtoista maanpuolustustoimintaa, joka on kuitenkin hajaantunut lukuisiin erilaisiin liittoihin ja perinneyhdistyksiin. Näitten pohjalta on 1990-luvulla suoritettu paljon erilaista kehittelyä vapaaehtoisen maanpuolustuksen yhteisen nimittäjän ja mahdollisen rationalisoinninkin saavuttamiseksi. Työ ei ole kuitenkaan osoittautunut helpoksi, sillä lukuisten toiminnassa olevien, eri osin päällekkäistenkin organisaatioiden olemassaolo aiheuttaa muutosvastarintaa. Viimeisenä kehitysvaiheena on vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen liittyminen yhdeksi neuvottelijapuoleksi. Ruotuväki-lehti ilmaisi asian otsikollaan vuoden 1998 lopulla: ” Vapaaehtoiset maanpuolustusjärjestöt yhdistivät voimansa.” Lehtikirjoituksessa selvitettiin asiaa mm. seuraavasti: ”Vapaaehtoinen maanpuolustuskoulutuksen voimavarat yhdistetään. Kaikkiaan 11 maanpuolustusjärjestöä, puolustusministeriö, sisäasiainministeriö ja puolustusvoimat allekirjoittivat maanantaina 21.12.1998 yhteistoimintapöytäkirjan vapaaehtoisen maanpuolustuksen kehittämiseksi.” Sopimuksen allekirjoittaneiden 11 eri maanpuolustusjärjestön yhteinen jäsenmäärä on 350 000. Lukumäärä vastaa yllättäen samoja lukemia, mikä oli suojeluskuntien ja Lotta Svärd -järjestön rauhanaikainen vahvuus. Allekirjoitetun sopimuksen mukaan nykyisin toimivat eri liittojärjestöt ja niitten osastot jatkavat toimintaansa entisenlaisina. Maanpuolustusjärjestöt muodostavat kuitenkin yhdessä Maanpuolustuskoulutus ry:n, jossa jo nyt on 186 paikallisosastoa. Maanpuolustuskoulutus ry määritetään seuraavasti: ”Rauhan ajan koulutusjärjestönä toimivan Maanpuolustuskoulutus ry:n tehtävänä on täydentää asevelvollisten koulutusta, valmentaa vapaaehtoisia miehiä ja naisia puolustusvoimien ja muun yhteiskunnan organisaatioihin. Lisäksi järjestö antaa tietoa ja taitoa poikkeusoloja varten kaikille yli 15-vuotiaille Suomen kansalaisille.” Puolustusvoimissa hoitaa asioita maanpuolustustyön tarkastaja. Vuodelle 1999 on valtion varoista budjetoitu Maanpuolustuskoulutus ry:n käyttöön viisi miljoonaa markkaa. Tarkoituksen onkin jo vuoden 1999 kuluessa palkata maakuntiin koulutusta kartoittavat päätoimiset piiripäälliköt. Lähes kahden sadan uuden paikallisosaston tulo mukaan entisten toimivien maanpuolustusyhdistysten lisäksi tuntuu äkillisesti ja hetkellisesti pirstaloivan yhä enemmän vapaaehtoisen maanpuolustuksen toimintakenttää, mutta nyt on kuitenkin saatu jo puolustusvoimat toimihenkilöineen mukaan ja ennen kaikkea on saatu valtion rahoitusta. Kehitys kulkee eteenpäin ja vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan jatkuva kehittäminen lopulliseen muotoonsa on tulevaisuuden asia.

Naantalin Reserviupseerit ry jatkaa toimintaansa muitten mukana ja sen toiminnan voidaan katsoa olevan vähintään tyydyttävällä tasolla. Vapaaehtoisen maanpuolustuskentän ja organisaatioitten mahdollisesti muuttuessa ollaan siihen myönteisin mielin valmiina. Pienimuotoisena kehityksenä on paikallisesta yhteistyöstä, ja osin päällekkäisestäkin toiminnasta, Naantalin Reservinaliupseerien kanssa, vain hyviä kokemuksia paikallisesti rajallisia voimavaroja yhdistettäessä. Vapaaehtoinen maanpuolustus on vakava asia. Siinähän valmistaudutaan puolustusvoimissa ja kertausharjoituksissa saadun peruskoulutuksen ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Näitä oppeja ja taitoja tarvitaan pahimmassa tapauksessa sodassa, jossa syntyy ja ennen kaikkea tehdään ruumiita. Asian vakavuudenkin huomioiden ei vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta kuitenkaan ole tosikkomaista puuhaa. Hurtilla sotilas- ja muullakin huumorilla on aina sijansa ja usein ovat tunnelmat kepeän poikamaisiakin. Kaikki toiminta tapahtuu reilun miehisessä ilmapiirissä, jossa kaikki ovat toinen toistaan parempia kavereita. Tähän toimintaan Naantalin Reserviupseerit ry toivoo omalta osaltaan yhä useampien paikkakunnalla asuvien upseerien liittyvän. Aktiivisemmille on runsaasti maanpuolustustoimintaa tarjolla ja passiivisemmatkin pysyvät edes jollain tavoin kärryillä maanpuolustusasioitten nopeassa kehityksessä Reserviupseeriliiton ja -piirin lehtien ansiosta.

Naantalin Reserviupseerit ry kiittää jäsenistöään, tukijoitaan ja ystäviään 50-vuotismaanpuolustusjuhlan muodossa ja muilta osin viettää juhlavuottaan vapaaehtoisen maanpuolustustyön merkeissä.