Kun liikunnan aloittaa vasta aikuisiällä joutuu tekemään hieman enemmän hommia liikunnan ilon ja omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Mutta mitä yhteistä kahdella niin erilaisella lajilla, kuin marssimisella ja juoksulla voi olla keskenään?
Noin kahdeksan vuotta sitten kuulin eräässä kertausharjoituksessa reserviläisen puhuvan Hollannissa suoritettavasta marssista. Tuolloin ajatus neljän päivän ja 160 kilometrin kävelystä maihinnousukengissä keskellä kesää tuntui älyttömältä. Neljä yhtä pitkää rengaslenkkiä ja selässä kymmenen kiloa hiekkaa, mitä hulluutta!
Lapsuudesta asti rakkaana harrastuksena toiminut vaeltaminen kävi järkeen, sillä siinä… noh, siinähän tehtiin matkaa Lapin upeissa maisemissa, kannettiin selässä kaikki mitä viikon reissulla tarvitsi, ja nautittiin matkanteosta. Kilometrit eivät olleet se pääasia, vaan se niiden kertyessä vietetty aika yhdessä luonnon ja vaelluskumppanin kanssa.
Mutta pitihän sitä marssimista kuitenkin kokeilla. En vieläkään voi pitää itseäni minään marssikonkarina, mutta yksi Vierdaagse, Varustelekan Etäsotilasmarssi, RESUL:n Four Day March ja MPK:n Kesäyön marssi takana lienee aiheellista tunnustaa, että olen ruvennut ymmärtämään marssimisen hienouden. Kun löysin itseni ensimmäiseltä marssiltani Hollannin maaseudulta m04-maastopuvussa ja muutama kuukausi aikaisemmin hankituissa maihareissa harjoituskilometrejä oli kertynyt vain 53 kappaletta ja yleinen uskomus oli, ettei Takamaa selviäisi tulevasta neljästä päivästä. Kieltämättä lopputulos jännitti Takamaatakin valtavasti.
Kävi kuitenkin ilmi, että marssimisessa pätee sama perussääntö, kuin vaeltamisessakin. Ei se ole se matka, joka tappaa, vaan se vauhti. Kun vauhti pysyy järkevänä, voi marssia minne asti vaan. Ainakin teoriassa.
Vaeltaminen ja käveleminen ovat aina tuntuneet itselleni sopivilta lajeilta. Armeijassakin pitkät ja rauhalliset siirtymät olivat itselleni ominaisia, eikä selkään heitetty paino haitannut niin kauan, kun vauhti pysyi tasaisena. Vertikaalisesti rajoittuneena taisteluhobittina ongelmia ilmeni heti, jos maasto muuttui kovin epätasaiseksi ja edessä oli ojien ylityksiä, mättäikköjä, tai vaikkapa kaatuneita puita. Muiden palvelustovereiden ottaessa näennäisesti vain normaalia hieman korkeampi askel Takamaa joutui laittamaan nelivedon päälle. Ja jos ojaan menit vaikkapa reppu edellä, niin sinnehän jäi.
Kunto kesti intissä rauhallisia siirtymisiä, mutta viimeistään hyökkäysvaihe alleviivasi oman aerobisen puoleni heikkoutta. Eikä tilanne ollut paljon parempi urheiluvarustuksessa kentän laidallakaan, olipa kyseessä sitten jalkapallo tai juoksutesti. Vielä muutama vuosi armeijan jälkeenkin olin vakuuttunut siitä, ettei juoksu ollut kerta kaikkiaan minun lajini.
Vapaaehtoinen maanpuolustus tarjosi ratkaisun tähänkin ongelmaan. Saadakseen pitää sijoituksensa tuli vuosittain suorittaa Cooperina tunnettu juoksutesti hyväksytysti, joten eihän siinä mikään muu auttanut. Oli juostava, sillä empiirinen tutkimukseni osoitti, että juoksukunto kasvaa vain juoksemalla. Useamman vuoden hyväksyttyyn juoksutestin tulokseen riitti ympäri vuoden pari kertaa viikossa käyty peruskuntolenkki.
Vuoden tauko juoksutesteissä ja keväällä 2020, talven mittaan lähinnä ajettuani uusia marssikenkiä sisään, omaksi ”iloksi” juostu Cooper palautti juoksukunnon pari pykälää huonommaksi, mitä se viimeisinä vuosina oli ollut. Oli pakko sisuuntua. Tavoitteeksi en ottanut maakuntakomppanioiden 2300 metrin tulosta, samaa, jolla pääsisi kriisinhallintatehtäviin toimistotöihin, vaan operatiivisilta joukoilta vaadittavan 2500 metriä.
Kuulostaa varmaan helpolta, te pitkäsääriset, mutta omaan Cooper-ennätykseen tämä tarkoitti 200 metrin parannusta. Se on kuulkaas puolet urheilukentän mitasta!
Ei se matka tapa, vaan se vauhti. Ja nyt lähdin hakemaan nimenomaan vauhtia. Mutta tässä tapauksessa matka ei niinkään ollut se, mitä kahdentoista minuutin kohdalla matkamittarissa lukisi, vaan se, miten siihen 2500 metriin päästään. Pitkäjänteisellä harjoittelulla. Niinpä asetin itselleni määräajan, konkreettisen päivämäärän loppusyksylle päästä tuohon tulokseen, ja rupesin määrätietoisesti treenaamaan. Ja koska juoksukunto kasvaa lähtökohtaisesti vain juoksemalla, loppukeväästä alkaen harjoituspäiväkirjaan on kertynyt erilaisia, milloin peruskuntoa, milloin vauhtia kehittäviä harjoituksia.
Tasaiset viiden kilometrin lenkit saivat jäädä ja tilalle tuli milloin 6-12 kilometrin peruskestävyyslenkki, milloin eri mittaisia, kovalla sykkeellä juostavia vetoja aina 100 ja 500 metrin välillä. Toisinaan olen juossut aikaa vastaan tiettyä ”coopervauhtia”, vaikkapa 4 min 50 s per kilometri, joka hivuttelisi testissä 2500 metrin tulosta. Tässä Cooperin harrastamisessa juoksuun suunniteltu urheilukello on ollut verraton kumppani, vaikka yhtään ei sovi myöskään väheksyä erilaisiin treeneihin suostuvaa kaveria. Suosittelen hankkimaan molemmat.
Keväällä juostusta ensimmäisestä Cooperin testistä tulos on parantunut nyt syksyyn mennessä 225 metriä. Tavoitteeseen, 2500 metrin coopertulokseen on matkaa vielä 105 metriä. Etappi siintää loppusyksyssä kuin vaellusreissulla seuraavan tunturin satula, josta pitäisi heilauttaa yli.
Kliseisesti voisin todeta, että vaikka harjoittelun lopputulos toivottavasti palkitsee, tässäkin lajissa matka siihen pisteeseen on ollut antoisin. Olen löytänyt uudenlaisen juoksutekniikan ja erilaista varmuutta jokaiselle lenkille lähtiessäni. Tutut tasaisella alustalla tehtävät pitkät lenkit ovat palkinneet eri tavalla nyt, kun itseä on käskyttänyt välillä juoksemaan mäkivetoja tai kiertämään rataa niin lujaa, kuin kintuista pääsee. Pitkien peruskuntolenkkien myötä olen löytänyt ensimmäistä kertaa ilon myös pyöräilystä, josta aikaisemmin en ole juurikaan nauttinut. Tästä hulluttelusta puuttuu enää se, että talvesta tulee runsasluminen ja huomaan innostuvani suurimmasta koulu- ja armeija-aikaisesta inhokkilajistani hiihdosta!
Urho Kekkonen totesi aikoinaan, että ”jokainen syy, joka estää kuntoilun, on tekosyy”, ja tämä pitää paikkansa. Vuosia uskoteltuani itselleni, ettei minulla ole juoksijalle ominaisia piirteitä, olen viime vuosina osoittanut ainakin henkilökohtaisella tasolla puhuneeni roskaa. Jos perusasiat ovat kunnossa – riittävä lepo, perusterve keho, oikea ravinto – voi saavuttaa asioita, joita on pitänyt mahdottomana. Ja jopa oppia nauttimaan niistä.
En minäkään koskaan ajatellut, että Cooper voisi olla mitään muuta kuin kaksitoista minuuttia puhdasta pahoinvointia. Tässä kuussa kuitenkin juoksin ensimmäisen kerran Cooperin testin ilman, että lähdön hetkellä jalat olivat tunnottomat, tai että kahdeksan minuutin kohdalla jo toivoin saavani sairaskohtauksen, että voisin jättää testin kesken. Juoksu kulki ja mieli oli kevyt.
Omasta kunnostaan huolehtiminen on vähintä, mitä voimme itsellemme tehdä. Hektisessä elämässä aikaa revitään joka suuntaan, mutta oma jaksaminen on voimakkaasti niputettu yksilön fyysiseen kestävyyteen. En sano, että kaikkien pitäisi vaeltaa, tai marssia, tai edes harrastaa jotain niin älytöntä kuin Cooperin testien juoksemista. Kannustan kuitenkin kaikkia asettamaan jotain tavoitteita oman fyysisen kunnon ylläpitämiseksi ja sen kehittämiseksi. Tavoite tietyllä päivämäärällä kalenterissa auttaa hahmottamaan sitä edeltävän työn määrän ja laittamaan harjoitukset sopivaan aikaikkunaan. Näin ainakin minulla.
Kirjaudu sisään
Tästä piiri- ja yhdistyssivujen hallintaan. Jäsenrekisteri löytyy Maanpuolustusrekisteristä (yhdistyksille) ja eAsiointipalvelusta (jäsenille).
