Nijmegen – legendaarinen neljän päivän marssi

syyskuu 15, 2017

Hollannin Nijmegenissä järjestetään vuosittain maailman suurin marssitapahtuma Vierdaagse. Kyseessä on nimensä mukaisesti neljän päivän mittainen marssitapahtuma, joka on järjestetty jo 101 kertaa. Tähän maailman suurimpaan marssitapahtumaan osallistuu vuosittain yli 40.000 marssijaa.

Marssiin neljä kertaa osallistuneen luutnantti (res) Joel Sjögrenin kattava kertomus vuoden 2017 marssista. Lyhennelmä kirjoituksesta on julkaistu Reserviläisessä 5 / 2017.

Nijmegenin / 4Daagse marssi 166km (18.  – 21.7.2017)

Ihmiset aina jaksavat kysyä minulta miksi palaan. Siis vapaaehtoisesti, Nijmegeniin. Mahdolliseen kärsimykseen, mahdollisesti taas tuhotakseni jalkojani arvokkaalla kesälomaviikolla, nukkuakseni keskimäärin 3h/marssiyö, kävelläkseni 10-14kg selässä. Vastaus on yksinkertainen. Se fiilis. Tunne siitä, että saa haastaa itsensä suorituksella, joka energiakulutukseltaan on verrattavissa 2 maratoniin tai Iron maniin (niiden mukaan, jotka ovat suorittaneet molempia edellämainituista), tavata mahtavaa jengiä ympäri maailmaa (sekä sotilaita että siviilejä). Tunne siitä kun kaikki käyvät läpi saman matkan, ja se sparraus ja tuki, minkä voit antaa sille, joka on kaatunut ojaan väsymyksestä, annat hänelle suolatabletin ja seuraavana päivänä hän antaa sinulle oman rykmentintunnuksen kiitokseksi. Se hymy huulillasi kun lapset ja perheet, jotka asettautuvat talonsa ulkopuolelle tien varrella jo klo 03:00 lähtien alkavat kannustamaan sinua ja tarjoamaan tuoreita minitomaatteja, melonia, vettä, hierontaa, haleja, pusuja, bisseä, karkkia ja toivovat pieniä matkamuistoja sotilasmerkkien tai eri maiden lippujen muodossa. Tunne kun saat mennä sekä kokeneempien että uusien marssijoiden kanssa antaa voimia. Tunne kun leirin disko ja olutteltta herää henkiin heti kun kaikki ovat tulleet maaliin iltapäivällä ja tanssivat vaikka onnahtelevat, miten kaikki nauravat sairaalassa väsymyksestä mutta eivät suostu antamaan periksi. Mutta kyllä minä voisin maata sohvalla viikon, syödä sipsiä ja katsoa Netflixiä… tai sitten ei.

Tänä vuonna moni suomalaisista meni Alankomaihin viisaampana kuin edellisimpinä vuosina, pari päivää ennen marssia sotilasalueelle sopeutuakseen lämpötilaan. Lauantai 16.7. onneksi ei vielä ollut paha, vain 26 astetta. Suomalaisia oli tänä vuonna tasan 30 (15 joukkueessa ja 15 individuaaleina*). Lähimpään marssiporukkaan kuului reserviläistuttuja ja kavereita siviilistä, jotka olivat joko fyysisesti siinä kunnossa, että tiesivät pystyvänsä marssiin ja osa, jotka olivat harjoitelleen pitkin talvea erittäin aktiivisesti. Ystäväni aliuutnatti Alexander Gyllenbergin, 23, kanssa oli sovittu, että käveltäisiin yhdessä ainakin puolet marssista koska arveltiin, että molempien kunto on aika lailla samalla tasolla.

Suomalaisia marssijoita Camp Heumensoordin pääportilla.

Kun saavutaan Camp Heumensoordin sotilasalueelle, jaettiin taas huoneet luokituksen ja maitten perusteella. Yhtäkkiä huomaan tutun espanjalaisen äänen joka heittää minulle vitsiä selän takaa. ”Kato säkin oot täällä taas, et sä ainakaan viisaimmaksi ole tullut”. Ei tarvinnut argumentoida vastaan. Kännyin ympäri ja halattiin kunnolla. Samassa veneessä oltiin taas molemmat. Keskustelusta selviää, että espanjalainen porukka on supistunut edellisvuodesta 120:stä noin puoleen. Suurimmalla osalla on ollut suurempia harjoituksia tai töitä, eivätkä päässeet tällä kertaa mukaan, mutta tietty porukka kuten 1.lk korpr. Alejandro Pedraza Salazarin, 37 kaveripiiri palaa aina. Tämän vuoden marssi on järjestyksessä Alejandron neljäs.

Leirielämä Heumensoordilla on suomalaisesta näkökulmasta mielenkiintoista. Ensinnäkin kansalaisuuksia on reilusti yli 30 ja niistä tietenkin suurimman osan ovat ammattisotilaita ja ikähaarukka keskimäärin noin 15 – 60. Nuorimmat ovat 15 vuotiaita brittiläisiä kadetteja, jotka suorittavat alkeiskursseja koulun ohella joko ilma,-maa,- tai merivoimissa parantaakseen mahdollista upseerinuraa jatkossa. Vanhimmat ovat eri maiden majureita – everstejä, jotka kokeilunhalusta tulevat mukaan haastamaan itseensä tai rakkaudesta lajiin aina vain palaavat. Suomalaisena saa aina selittää miten asevelvollisuusjärjestelmämme toimii, ensimmäinen ”positiivinen sokki” koituu jengille siitä. Kulmakarvat nousevat toisen kerran aina kun niille selviää, ettei olla ammattilaisia vaan reserviläisiä – jotka tekevät tätä jopa yksilöinä ihan vaan haastaakseen itsemme – siinä saa aina kommentin tyyliin ”..vai niin, no olisipa meillä tuontapainen järjestelmä”. Jossain maissa, eikä sinänsä mikään yllätys, status aktiivien ja reserviläisten välillä on iso mutta erilaisuus kiehtoo kaikkia leirillä suuresti, enkä ole kertaakaan nähnyt että joku olisi käyttänyt asemansa väärin millään tavalla. Päinvastoin, maanläheisimpiä ammattisotilaita saa minun mielestä etsiä.

Heti saavuttuani Nijmegenin rautatieasemalle huomasin ryhmän Ranskalaisia sotilaita, oletin heidän olevan matkalla Camp Heumensoordiin ja päätin seurata heitä. Seuraavaksi nousin bussiin, mihin myös monen muun valtion sotilaat jonottivat. Oletin Heumensoordin muistuttavan Suomalaista kasarmia. Päästyäni portille sotilaspoliisit ottivat ystävällisesti vastaan, pyysivät näyttämään ilmoittautumisvahvistusta sekä sotilaspassia. Hetken selvittelyn jälkeen löysin itseni, entuudestaan tuntemattomien, suomalaisten sotilaiden joukosta, jotka erittäin ystävällisesti osoittivat vapaana olevat tuvat ja punkat. Heumensoordin ilmapiiri oli täysin yli odotusten, rento ja juhlavaan ilmapiiri jossa monikansallinen sotilaallinen särmikkyys oli jatkuvasti läsnä. Kierrettyäni alueen olin entistä vaikuttuneempi. Heumensoord kuhisi väkeä, huoltojärjestelyt toimivat hyvin ja messissä oli päätä huimaava tunnelma, kertoo Gyllenberg.

17.7. Päivä ennen marssia kaikki valmistelevat itseään marssia varten omalla tavallaan, niin fyysisesti kuin henkisesti. Yhdet juovat vettä, toiset syövät itsensä täyteen rasvaa ja hiilihydraatteja ja kolmannet teippaavat jalkapohjansa sairaalassa ennen marssia (joka muuten on äärettömän viisasta tehdä ennen marssia, eikä sen jälkeen kuin ensimmäiset rakot ovat alkaneet muodostua) tai lähtevät Nijmegeniin keskustaan viihteelle tai syömään paikallista festivaaliruokaa. Alexanderin kanssa päätettiin tehdä kaikkea muuta paitsi viimeksi mainittua. Päivä meni tasaisesti tutustuen kaikkiin eri maiden sotilaisiin. Meidän huoneessa asui Itävaltalaisia, espanjalaisia ja yksi sveitsiläinen. Suurimmat armeijat meidän teltan lähellä olivat norjalaiset, tanskalaiset, ruotsalaiset ja kandalaiset.

Marssia edeltävänä iltana kaikki valmistautui tulevaa koettelemusta varten, reput pakattiin ja punnittiin, vesipullot ja juomarakot täytettiin, varpaankynnet leikattiin ja jalat teipattiin. Unenpäästä oli vaikeaa saada kiinni mutta tunnelma oli hyvä, sanoo Gyllenberg.

Veljekset Tahvanainen marssitauolla.

Olin juuri mennyt nukkumaan noin keskiyön aikaan, kun joku koputtaa olkapäätäni. Ajattelin, että mitä ihmettä olen nyt tehnyt tai jättänyt tekemättä. Edessäni seisoi kuitenkin onneksi hyvä kaveri viime vuodelta, ja yksi parhaimpia matkaseuroja minkä voit toivoa marssilla, vänrikki. Eero Tahvanainen, 22, lapio yhdessä kädessä ja pussi toisessa. ”Eero, mitä ihmettä sä täällä teet?” Iloisena kuin aina hän vastaa: ”Kuule Joel mä en löydä niitä hiekkalaatikoita, onks tää joku vitsi vai onko jenkit tai tanskalaiset vienyt ne?”. Ettei me herätettäisi koko huonetta, lähdimme ulos nauramaan koko tilanteelle, etsimään hiekkaa painoksi Eeron reppuun – minä kalsareissa ja Eero aavikkopuvussa lapion ja pussin kanssa. Repun täytyy siis painaa vähintään 10kg. Suomalaisilla on yleensä se sääntö, että 10kg + juomat ja ruuat otetaan mukaan, niin ollaan turvassa. Järjestö nimittäin tekee satunnaistarkastuksia reppuihin.

18.7. Herätys klo 03:00, lähtö klo 04.30. Herättiin hyvin mielin. Meidän huoneessa (joka muistutti intin kasarmihuoneita aika lailla ja on saman verran sänkyjä), oli sen verran paljon uusia Itävaltalaisia, että ne olivat kaikki menneet nukkumaan aikaisin ja saatiin siten nukkumarauhaa suhta ajoissa. Leirissä soi aina herätykseksi marssin nimikkobiisi ”The Instant Reliefs – Wake Up”, jota marssijana opit joko vihaamaan tai rakastamaan sen verran, ettet pysty olemaan nauramatta kun heräät siihen. Sää vaikutti olevan meidän puolella koska oli luvattu ensimmäiselle päivälle vain 26 astetta. Ne sotilaat, jotka marssivat yksilöinä saavat lähteä 1 – 1,5h aikaisemmin kuin sotilasryhmässä menevät. Molemmilla on puolensa. Yksilönä saat mennä ihan omaan tahtiin ja saat pysähtyä tai olla pysähtymättä jokaisella taukopaikalla joka on tarkoitettu sotilaille (matkan varrella niitä on 2 -4 kpl). Luonnollisesti, jos pidät saman tahdin läpi koko marssin, joudut noin tunnin vähemmän olemaan auringossa. Ryhmässä taas henki on ihan eri. Tärkein on ryhmä eikä yksilö, joten mennään astetta rauhallisempaan tahtiin ja saa kuunnella kaikkien maitten eri marssilauluja. Täytyy sanoa, että se käytäntö puuttuu meiltä joka on sinänsä sääli. Kun kuuntelee esim. Kanadan tai saksalaisten humoristisia lauluja saa muistutuksen siitä, miksi ne alun perinkin ovat olemassa. Ihmisiä oli taas koko matkan läpi. Tuntui siltä, että oltiin taas tultu Hollantiin.

Kun tultiin takaisin, oli vielä hyvä fiilis. Päivä oli mennyt oudon nopeasti eikä jaloissa vielä tuntunut pahalta. 43,5 km.

19.7. Herätys klo 03:00, lähtö klo 04.30. Toinen päivä on yleensä vaikein kaikille. Minäkin nousin hyvin hitaasti sängystä eikä ruoka maistunut yhtään. Toisaalta olihan se oli oma vikani, koska unta kertyi tällä kertaa noin 2h. Aamulla ennen marssia on kuitenkin äärettömän tärkeää syödä, eikä ole väliä kuinka väsynyt olet. Vaikka et saa mitään sisään on ainakin pakko juoda, ettei heti kaadu ojaan kun aurinko alkaa paistaa aamupäivällä. Tai sitten otat kaikki leivät, hedelmät ja jogurtit mukaan ja syöt sen mukaan kun kroppa antaa periksi. Edessä oli päivä monilla pienillä kylillä, tehdasalueilla ja joenpenkoilla mutta myös äärettömän hienoilla klassisilla maisemilla. Kun oltiin puolimatkassa tultiin niitylle joka oli tallin yhteydessä ja siitä sisään pidempään puistotiehen, joka muistuttaa ”Forrest Gumpin” puistotietä paitsi, että se on noin 3km pitkä ja johtaa sisään toiseen pieneen erittäin hurmaavaan pikkukylään. Kun aurinko alkoi paistaa huomattiin kuina tahti heti hupeni noin ½ km/h mutta jatkettiin kuten tavallisesti. Mieli oli tämänkin päivän korkealla.

Marssireitti kulkee läpi perinteisen hollantilaisen maiseman. Mukana on paljon myös siviilimarssijoita.

Kun tultiin takaisin otettiin saappaat pois ja ryhdyttiin ensimmäisenä tarkistamaan jalkoja. Sotilailla on kuulemma pienet huvit, joten päätin kokeilla jotain mitä yksi laskuvarjojääkäri opetti minulle 2013 – koskemaan jalkapohjia kynsillä edestakaisin sekä teippauksen päällä, että ulkopuolella. Kosketus niin pitkän suorituksen jälkeen tuntuu ihan mahtavalta, lihaksiin asti, melkein kuten kutittaisi muttei ihan. Se kuulemma stimuloi hermoja ja uskon sen kyllä. Kiirehdin kuitenkin menemään suihkuun ennen kuin ihmistulva tulisi leiriin noin tuntia myöhemmin ja palasin huoneeseen venyttelemään. Muistan puhuneeni penkillä Alexanderille, mutta parin minuutin päästä hän oli jo nukahtanut omaan sänkyynsä. Muutaman minuutin päästä minä seurasin esimerkkiä mutta itse jäin ilman ruokaa sinä iltapäivänä. Illemmalla espanjalaiset meidän huoneessa herättivät minut (ystävällisillä) jekuilla, joka en kuitenkaan kuvaile sen enempää tässä yhteydessä, aika hyvin levänneenä silloin kuitenkin. Menin hetken istumaan puhelimeitten lataustelttaan, joka oli meidän suuren ”roomalaisen” asumisteltan ulkopuolella puhumaan lääkintäyliluutnantti Richard Lundellin kanssa. Lundell on myös kokenut Nijmegen-marssija vuodesta 2013, jolloin käveltiin ensimmäisen kerran molemmat yhdessä, silloin sotilasjoukkueessa. Muistan vain, että molemmat hihiteltiin tuttuun tapaan väsymyksestä ja ilosta, että kaikki oli mennyt suurin piirtein vaivatta tähän asti. Taakse jäi tänään 37,5 km.

Ltn Sjögren ja ylik Roos. Marssin aikana sää vaihteli auringonpaisteesta virkistävään sateeeseen.

20.7. Herätys klo 03:00, lähtö klo 04.30. Päivä alkoi varsin mielenkiintoisella tavalla. Pari minuuttia ennen kuin herätyskellon olisi pitänyt soida, koko huoneemme herää salamaan ja pari minuuttia sen jälkeen koko taivas kaatuu niskamme päälle ja kaikki voivottelee. Olinhan tietysti itse vähän mietteliäs, koska sade oli tyypillinen monsuunisade, joka alkoi pitkän (noin viikon kestäneen helteiden jälkeen). Ei voinut muuta kuin hymyillen ja päätä ravistellen mennä ruokalaan. Alexanderin kanssa oltiin viittä vaille valmiita astumaan ulos kamppeet päälle kun nähtiin yksi ranskalainen joka kiirehti omaan osastoonsa. Eihän muuten mitään, mutta ranskalaisen varustus sai hänet näyttämään möröltä. Sillä oli kaikki varusteet ja sadeviitat päällä, ja ajattelin, että tuo ei tule loppumaan hyvin. Käännyin Alexanderin puoleen ja kysyin ”ajatteletko samaa kuin minä”? Alexander nyökkäsi. Otettiin asetakki pois, eli päätettiin marssia T-paidassa ja ei kun menoksi. Kolmas päivä yhtäjaksoisine sateineen oli helpoin päivä koko marssin aikana. Uskallan sanoa, että kukaan meistä pohjoismaalaisista marssijoista ei ole koskaan kokenut näin virkistävää marssipäivää Alankomaissa. Jos kulkee ryhmässä, varustus on tietenkin ryhmänjohtajan päätettävissä, mutta eteenkin jos yksilönä menee niin saa tietenkin omaa päätä käyttää. Tilanteenmukainen varustus on aina toivottavaa, ja mainittakoon kuitenkin, ettei tämäntapaista marssia pysty suorittamaan onnistuneesti ilman kunnon helleasua. Tavalliset suhteellisen paksut m/05 saattaa näin pitkällä matkalla olla paitsi epämukavia haitaksi terveydelle kun menettää liikaa nestettä eikä iho hengitä samalla tavalla. Lämpötila laski kuitenkin kolmantena päivänä johonkin 19 asteeseen ja loppujen lopuksi marssittiin noin 22km putkeen pysähtymättä, koska satoi. Toisaalta, jotkut niistä ulkomaalaisista jotka olivat tehneet meidän mielestä väärän valinnan, eli laittaneet kaikki vaatteet päälle tipahtivat ojaan ensimmäisten kilometrien jälkeen. Minusta tuntuu, että rannikkojääkäreiden hymy häiritsi joitain yksilöitä.

Kolmantena marssipäivänä eteen tuli kyltti ”Finlandia”. Se kertoi, että lähellä oli suomalainen sauna.

Kolmas päivä on yleensä erikoinen myös siksi, että sitä kutsutaan 7 kukkulan päiväksi. Silloin marssitaan läpi vähän erilaista maastoa ja pienempiä kyliä. Kukkulat ovat noin 100-200m korkuisia mutta ne antavat vaihtelua muuten klassiseen hienoon hollantilaisteen maisemaan. Yhden kukkulan päällä (Groesbeek) on yksi pysäyttävimmistä paikoista koko marssin aikana, nimittäin kanadalainen hautausmaa johon on haudattu yli 3800 sotilasta, jotka kaatuivat yhden päivän aikana syyskuussa 1944 Operation Market Gardenissa – eli Alankomaiden vapauttamisyrityksessä. Pysähdyimme siellä hiljaiselle hetkelle, kuten moni muukin. Tuntui melkein rikollisen helpolta tulla maaliin sinä päivänä. Sade auttoi meitä suomalaisia paljon. Taakse jäi 40 km.

Seitsemän kukkulan päivänä marssijoita kannusti tuhannet katsojat, ihan kuten muinakin päivinä.

21.7. Herätys klo 02:00, lähtö klo 03.30. Viimeisenä päivänä on melkein aina herätty tuntia aikaisemmin, koska on laskettu mukaan väsymyksen, mitalinjaon Charlemagnessa ja Via Gladiolan osuutta hidasteena. Maisemana viimeinen päivä on aika lailla sama, mutta tunnelma on katossa. Henkisesti, jos on pärjännyt kolmannen päivän läpi tietää pärjäävänsä koko marssin läpi. Jos keskeyttää viimeisenä päivänä, sen tekee ihan pätevistä syistä. Varsinainen maali on Nijmegenin lähiössä Charlemagnessa isolla kentällä mihin on pystytetty telttoja joissa ilmoittaudutaan ja annetaan tarkistusleimat järjestäjille. Kohokohta on melkein saavutettu ja ristit annetaan marssijoille. Kaikki onnittelevat toisiaan ja haleja sataa joka puolelta. Annoin puhelimeni yhdelle nuorelle norjalaiselle sotilaalle, joka otti meistä kuvia ja vaihdettiin siellä ruohomatolla fiiliksia. Kaikki sanat mitä vaihdettiin toisten kanssa, tuntuivat identtisiltä omien ajatuksien ja fiiliksien kanssa. Viimeiset ruokatäydennykset annetaan tarvitseville ennen lopullista ”maalia” eli Nijmegenin keskustaan johtava Via Gladiola, joka on noin 3km pitkä.  Siinä kohtaa et kuule omia ajatuksiasi, vaan katu (joka on verrattavaissa Mannerheimintiehen) on täyttynyt nuorista, vanhoista, pariskunnista, juhlavieraista ja juhlivasta kansasta. Tämä viikon kestäneen, marssin yhteydessä järjestetty festivaalin jälkeen, perjantai tuo koko viikon fiilikset loppuhuipentumaan. Vaikka 90 % koko taipaleesta on ollut täynnä hurraavia ihmisiä, niin yllätyn joka kerta kun otan ensimmäiset askeleet ulos ruohokentältä Charlemagnessa. Vitsailen Alexanderille, että ”nyt tiedän miltä tuntui vapauttaa Hollanti” ja nauran. Alexander vastaa; et tiedä, tämä on parempi. Molemmat jatketaan hymy herkässä koko 3 km matkan ja meille tarjotaan matkan varrella enemmän olutta, pusuja, haleja, high-fivea ja onnentoivotuksia kun pystytään ottamaan vastaan tai jakamaan. En pysty sanoin kuvailemaan tunnetta paremmin. Sen täytyy kokea. Käveltyämme melkein tien loppuun sanon Alexanderille että meidän edessä, noin 600m päähän on maali. Sitten yhtäkkiä hän huomaa meidän vasemmalla puolella olevan yksi iso suomalainen lippu (laitettu yhden talon eteen näkyvästi). Pysähdytään ottamaan kuvaa kunnes huomataan että joukko tyttöjä ja poikia huutaa meidät sisään taloon melkein väkisin. En ole ollut kyseisessä talossa ennen. Ne kuitenkin vetävät meidät aidan yli ja sisään taloon joka on täynnä juhlivaa porukkaa. Erittäin ystävällisesti ne vetävät meidät jääkaapin eteen ja antavat voittajajuomat kouraan ja onneantoivotushalit, vaikka yritän kohteliaasti kieltäytyä, koska olen hiestä kirjaimellisesti läpimärkä. Yksi niistä huutaa perässä: Te olette aina tervetulleita tänne, tehkää mitä haluatte. 3 minuuttia myöhemmin kaksi hyvin onnellista suomalaista reservinupseeria ovat talon katon päällä toivottamassa marssijoille hyviä viimeisiä metrejä ja heiluttelemassa kättä muille katoilla oleville juhlijoille. Oli saavuttu maaliin. Minä ainakin hyvin onnellisena ja 4,2kg laihempana. Neljännen päivän saldo kilometreissä oli 45 matkaa + 4km Via Galdiolaa. Ensi vuonna taas.

Viimeisen päivän viimeinen taukopaikka lähenee. Vielä jaksaa…

Teksti ja kuvat: Reservin luutnantti, Joel Sjögren, 28